Jorman lähtö Gringolandiaan kolmeksi kuukaudeksi alkaa lähestyä. Alan olla henkisesti valmistaunut erossaoloon, mutta tiedän tulevani kaipaamaan hänen läsnäoloaan ja seuraansa. Kun katan aamupalapöydän, treenaan, leikin kissojen kanssa tai menen torille ostamaan viikon ruoat - jotain tulee puuttumaan. Pienimmätkin asiat tuntuvat erilaisilta kun ei ole toista puoliskoa niitä jakamassa.
Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta kun ollaan erossa kuukausia, joten tiedän jo vähän mitä edessä on. Omalla kohdallani olen huomannut erossaolon kolme vaihetta:
1. Alku. Ensimmäiset päivät ovat ihan siedettäviä. Kotona yksin oleminen tuntuu oudolta, mutta ikävä ei ole vielä iskenyt. Haalin itselleni pirusti hommaa ja yritän pitää itseni mahdollisimman kiireisenä.
2. Ylitsepääsemätön ikävä. Yleensä tämä iskee muutaman viikon jälkeen. Tulee sellainen fiilis että hittoako täällä yksinäni teen? Tuntuu että elämä on yhtä odotusta milloin toinen palaa. Että en muka voisi yksin nauttia kaikesta, mistä normaalisti yhdessä nautimme. Viikonloput ovat pahimpia, koska on liikaa aikaa ajatella toista. Montako päivää vielä? Tämäkin hetki olisi vielä parempi jos olisin voinut jakaa sen Jorman kanssa.
3. Hyväksyminen. Tämä vaihe on helpottava, mutta tavallaan surullinen. Kaipuu on yhä olemassa, mutta se ei tunnu enää mahdottomalta. Jollain tasolla olen jo ehkä unohtanut, koska poissa silmissä, poissa mielestä pätee itseeni todella hyvin. Tietenkään en halua enkä voikaan unohtaa toista, mutta ajatukseni eivät pyöri jatkuvasti siinä milloin hän palaa takaisin. Tämä vaihe on se, joka kuluu nopeiten ja pian huomaankin paluun olevan käsillä.
Ja mitä sitten teen "yksinäni"?
No oikeastaan ihan niitä samoja asioita kuin aina. Töitä, treenaan, kokkailen, luen, askartelen, leikin kissojen kanssa, katson sarjoja ja leffoja. Vaikka tehdäänkin paljon asioita yhdessä on meillä molemmilla omat elämät ja mielenkiinnon kohteet. Itseasiassa molemmat meistä nauttivat itsekseen oleilusta ainakin lyhyellä aikavälillä.
Ainoa asia, joka oikeasti muuttuu on se etten reissaa itsekseni autolla minnekään kauas. En lähes neljänkään vuoden jälkeen uskalla lähteä huristelemaan yksin tuntemattomile teille, joten mieluummin pysyttelen tutuilla huudeilla. Viikot sitten kuluvatkin töissä ja viikonloppuisin vietän paljon aikaa Jorman perheen kanssa, mikä onneksi auttaa ikävän lannistamiseen. Satunnaisesti tapaan myös ystävääni ja entistä duunikaveriani Soniaa, mutta erilaisten aikataulujen ja elämäntilanteiden vuoksi tapaamisemme jäävät hyvin harvoiksi, valitettavasti.
Toisaalta se aika jonka normaalisti käyttäisin Jorman kanssa hengailuunn voi käyttää sen johonkin hyödylliseen. Kuten suomen -tuntieni valmisteluun tai Forex -sijoittamisen opetteluun. Tankotanssin aloittaminen uudelleen kiinnostaisi myös. Katsotaan mitä keksin…
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti