maanantai 28. maaliskuuta 2011

Fear and loathing in Real de 14

Chao! Nyt on pää täynnä niin täynnä tekstiä että tuskin saan tai kykenen vuodattamaan tähän sitä kaikkea mitä haluaisin. Näin alkuun totean että vietin viime viikonloppuna parhaimmat päiväni täällä Meksikossa tähän asti, samalla parhaimpia koko elämästäni.

Perjantai-aamuna edellisen iltaisen St. Patrick's Dayn jälkimainingit keinuttelivat mukavasti. Puolen päivän paikkeilla sängystä ylös päässeenä pohdimme Elen kanssa miten viettäisimme edessä olevat 4 vapaapäivää. Tiistaina Vincentin (ex-Imber) bänditreeneissä oltiin puhuttu että lähdetään viikonlopuksi porukalla Tamasopoon, viidakkoon vesiputousten keskelle telttailemaan. Näissä merkeissä sitten tiedustelimme Jorgelta, bändin kitaristilta ja kuskilta, että mitä, missä, milloin ja ketä. Kävi ilmi että kaikki muut olivat feidanneet koko reissun paitsi minä, Ele ja Jorge. Pienen epätoivon ja 'tutuksen pyörteissä sitten pohdimme mitä viikonloppusuunnitelmillemme kävisi. Jorge päätti ottaa ohjat käsiin ja ilmoitti että saapuisi noutamaan meitä klo. 16.00 eli muutaman tunnin päästä. Destination unknown - mikäs siinä. Ei muuta kuin kamat kasaan pikavauhtia ja tien päälle.


Kassit ja reput pakattuina, valmiina lähtöön

Tavallisista meksikolaisista poiketen kuskimme saapui tunnin sijasta vain n. 15 myöhässä. Kamat kyytiin ja menoksi! Matkan varrella pysähdyimme Juriquillassa, Jorgen kotona noutamassa kamoja ja telttoja. Pemexin ja ATM:n kautta pääsimme vihdoin matkaan noin 19.00 aikaan. Tässä vaiheessa oli vielä epäselvää mihin tiemme veisi. Vaihtoehtoina olivat alkuperäinen kohde, viidakkoinen Tamasopo, San Luis Potosi kolmen tunnin ajomatkan päässä, TAI muinainen kaivoskaupunki, nykyinen aavekaupunki Real de Catorce (14) kahdeksan tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen päin. Seikkailunjanoisina valitsimme tietenkin vaikeimman ja kaukaisimman kohteen. Ilman tietoa yöpaikasta suuntasimme nokan kohti San Luis Potosia, Matehualaa ja Real de 14 kohti. Hätätapauksessa yöpymisvaihtoehtoina olivat 4 -tai 15 -hengen teltat, auto tai rekkakuskien suosimat hooker motellit.

Juriquilla tai Jurica
Ele kartanlukijana: "hmm, mihis mennään?"

Matka taittui leppoisasti Manu Chaoa kuunnellen ja ihaillen maisemia aina Matehualaan asti, joka on Jumalan hylkäämä, kodittomien heebojen paratiisi. Pysähdyimme viimeiseen Oxxoon ostamaan virvokkeita tulevaa kahden tunnin matkaa pitkin mukulakivitietä, jossa vauhtia meillä oli enimmillään 20km/h.

Meksikolainen tila-auto


Tien varrella oli vähän väliä tulipaloja



Rähjäiset reissulaiset viimeisellä pysähdyspaikalla
Salud!

Kaksi tuntia mukulatieta pitkin
Reissun onnistuinein kuva

Saavuimme aavekaupungin porteille kuusi tuntia myöhemmin, noin 2 aikaan yöllä. Sisälle kaupunkiin päästäksemme täytyi ajaa tunnelia kolme kilometriä, vuorten läpi. Tunnelliin mahtuu kerrallaan liikennettä  vain yhdestä suunnasta ja onnekkaina saavuimme juuri kun rekka oli lähtenyt toisesta päästä matkaan. Kaivosmiesten mukaan joutuisimme odottelemaan 20 minuuttia rekkaa. Odottelumesta oli täynnä aaseja ja suljettuja/hylättyjä tacokioskeja.


Tuntien jälkeen saavuimme Real de 14 porteille


Realiin päästäksemme jouduimme ajamaan kolme kilometriä pitkää tunnelia vuorten läpi








Ele alkoi käydä epätoivoiseksi vaikka valoa näkyi tunnelin päässä

45 minuutin päästä saimme vihdoin luvan jatkaa matkaa. Saavuimme pimeään, autioon, ja tuuliseen aavekaupunkiin. Edessä oli vielä yöpaikan metsästys.Ovia hakkaamalla herätimme muutaman hotellin omistajan kunnes onni potkaisi ja löysimme mukavan, budjettihintaisen huoneen, mutta vain yhdeksi yöksi - seuraavana päivänä olisi edessä majapaikan vaihto, sillä kyseinen mesta oli buukattu täyteen koko viikonlopuksi. Nälkäisinä ja väsyneinä emme jaksaneet välittää huomisesta, otimme huoneen ja painelimme tyytyväisinä pehkuihin.

Perillä - VIHDOIN!



Tyhjä katu aukesi parvekkeelta

Lauantai valkeni aurinkoisena ja kuumana hotellin parvekkeelta. Alhaalla Miguelit (valkohattuiset cowboyt) metsästivät turisteja ratsastusretkelle ja paikalliset käsityöläiset kaupittelivat kamaa joka lähtöön.

Los señores Miguel

 






Aamupalan jälkeen suuntasimme pienelle kaupunkikierrokselle ja etsimään edullisinta vaihtoehtoa aavikkovisiitille kuuluisan kaktuksen, peyoten, asuinsijoille.Uuden hotellin etsintä tuotti pientä päänsärkyä. Harkitsimme telttamajoitusta aavikolla, mutta perusteellisen pohdinnan jälkeen tulimme siihen tulokseen että se vaatisi liikaa vaivaa ja rahaa. Lisäksi kalkkarokäärmeiden ja skorpionien seassa nukkuminen ei juuri houkutellut varsinkaan käärmepakkauksen puuttumisen vuoksi. Loppujen lopuksi lyöttäidyimme kuuden monterreylaisen hammaslääkäriopiskelijan messiin Jeepin katolle ja otimme suunnaksi erämään. Katolla istuessani aavistelin pahaa, mutta en mitään sellaista mitä luvassa oli: kapea kärrypolku vuoristossa, muutaman sentin päässä satojen metrien pudotuksesta syvään kuiluun. Siinä vaiheessa kun Jeepin renkaat näyttivät olevan tyhjän päällä, teimme Elen kanssa sopimuksen että jos tästä selviämme hengissä, Meksikon reissumme saa vielä puolen vuoden jatko-osan.

Vaihdettiin suloiseen naapurihotelliin




Señor Miguelin hummat


Katolla matka sujuu mukavammin


Oltiin Elen kanssa enemmän kuin elossa








Vuoristotiestä selvittyämme pysähdyimme pikkukaupunki Estación Catorcessa hakemassa virvokkeita. Suoraa maantietä pitkin ajaessa adrenaliini kuohusi suonissa, kaikki odottivat innolla perille pääsyä ja peyoten (kaktuksen) metsästystä. Hetken aikaa ajettuamme kuski kurvasi pölyiselle sivutielle, jota ajoimme hetken aikaa ennenkuin saavuimme kaktusten luvattuun maahan.


@ Estación Catorce




Hammaslääkäriopiskelijat olivat myos innoissaan


Oppaamme johdattamana tallustelimme eramaassa kaktusten ja hiekan seassa hyvän tovin, ennekuin ensimmäiset peyotet löytyivät. Hammaslääkäriopiskelijat Monterreysta olivat vanhoja peyotekonkareita toisin kuin me. Kyseisen kaktuksen löytäminen otti koville. Muutaman tunnin metsästyksen jälkeen saimme aikaan mukavan saaliin ja ryhdyimme nauttimaan aavikon antimista ilta-auringon lämmittäessä.




seuraa johtajaa


 



 
Oletimme paluumatkan sujuvan hieman pelottomammin - ajettiin sentään ylämäkeä lähes koko matka, mutta matkakumppaneidemme pahoinvoinnista päätellen paluumatka otti koville. Elinan kanssa päätimme pysyä sisätiloissa tällä kertaa vaikkei se sen turvallisempi vaihtoehto ollutkaan.


Paluumatkalla - sisätiloissa tällä kertaa


Alhaalla pohjaton kuilu + Jorgen sandaali roikkumassa katolta

Aamulla Miguelin kätyri, Juan, saapui hotellillemme ja kysyi haluammeko lähteä ratsastamaan. Hieman tokkuraisina edellisestä päivästä sovimme lähtevämme myöhemmin ratsastamaan vuorille ja katsomaan auringonlaskua. Aamiaisen jälkeen kierreltiin kylää, osteltiin turistikamaa ja käytiin paikallisessa saluunassa rähinöimässä.


voi sunnuntai


Aamupalalla


Kuinka monta meksikolaista tarvitaan renkaanvaihtoon?




Päättäväisesti kohti hautausmaata


Paikallisen mafioson hautapaikka





Kylän hienoin hotelli




saluunassa


Señor Pancho Villa


ja Pohjoisen Tiikerit grrr




 



auringonlasku hotellin katolta
Hotellille palauttuamme Juan oli meitä vastassa. Uupuneina päivästä yritimme selittää hänelle ettemme jaksaisi lähteä ratsastamaan vaikkan hevoset olivat jo kuulema valmiina. Juan veti tästä herneen nenään ja avokätisesti vaati että meidän tulisi maksaa hänelle vain puolet hinnasta, josta emme olleet edes sopineet etukäteen. Jääräpäisenä cowboyna Juan ei antanut periksi ja Jorge joutui lähtemään selvittämään asiaa päällikkönsä (kenties Miguelin) kanssa. Kaikki onneksi päätyi hyvin ja Juanin päällikkö totesi vain että joskus voittaa, joskus häviää. Meksikossa on ilmeisesti ihan ok rahastaa palvelusta, jota ei edes käytä.

Aamiaisella oltiin tavattu Jirka, tsekkiläinen vaihtaripoika, joka oli myös tullut kylään viettämään rentoa viikonloppua muiden opiskelijoiden kanssa. Illalla Jirka liittyi seuraamme ja käytiin katsomassa kukkotappelua pikkuisella Palenquen areenalla. Koko kylä tuntui olevan paikalla (myös herra Miguel) lyöden vetoa voittajasta. Kukoille asetetaan veitsenterät jalkoihin, jotta ne voivat silpoa toisensa pääheltan helpommin, jonka jälkeen elukka kuolee. Voittaja on jo se, joka on viimeksi pystyssä. Hyöhenet pöllysivät ja veri roiskui. Itselleni kokemus ei ollut mitenkään mieluinen, mutta kaikkea pitää kerran kokeilla. Seuraavaksi sitten härkätaisteluun. Kuvia ei ole -kamera jäi hotellille lataamaan akkujaan.

Maanantaina oli sitten aika sanoa heihei Real de 14:lle ja suunnata takaisin kohti rakasta kotikaupunkia. Haiken mielin poistuimme kylästä, mutta jos itsestäni on kiinni niin tulen varmasti vielä vierailemaan siellä uudestaan. Ajoimme vielä Estación Catorcen kautta ostamassa matkaevästä ennen tuntien kotimatkan alkua.


Hieno parveke



Kotiin lähdössä maanantai-aamuna


Hippi-Ele
ja Hippi-Jirka


Viikonlopun aikana inspiraatio otti meistä yliotteen ja raapustimme vihkon täyteen puhdasta taidetta



Meksikolainen yksityisetsivä


La familia Nopal


Fear and loathing in Real de 14

Kotimatkalla tuli mietittyä paljon asioita ja tuntui että tämän viikonlopun jälkeen asiat ja ajatukset kirkastuivat. Koko matkani ajan olen pitänyt Meksikosta ja ollut itselleni kiitollinen että valitsin tulla juuri tänne, mutta tämän matkan jälkeen tunsin että tämä on maa, jossa on mahdollista pysähtyä, elää hetkessä ja nauttia pienistä asioista. Autossa istuessani, kuunnellessa Manu Chaoa, katsellessa auringonlaskua ja piirtäessäni, tunsin olevani onnellisempi kuin ikinä.