Olipa kerran mies, joka ei uskonut rakkauteen. Hän oli aivan tavallinen mies niinkuin sinä tai minä, mutta sillä erolla, että hän oli vakuuttunut ettei rakkautta ollut olemassa. Koko elämänsä hän oli etsinyt rakkautta ja luullutkin löytävänsä sen, mutta lopulta oli aina tullut petetyksi ja näin ollen päätynyt lopputulokseen, että rakkautta ei ole olemassa. Mihin hän menikin hän kertoi ihmisille ettei rakkaus ole muuta kuin runoilijoiden romanttinen keksintö ja uskontojen väline ihmisten kontroloimiseen, mutta todellista rakkautta ei ole olemassakaan.
Mies oli viisas ja osasi hyvin perustella väitteensä yleisön edessä ja moni tulikin vakuuttuneeksi hänen puheistaan. Hän tapasi sanoa, että rakkaus on kuin huume: se vapauttaa hetkeksi, mutta samalla luo vahvan riippuvuuden. Hän uskoi, että rakkaussuhteissa toinen antaa huumeen ja toinen käyttää annoksensa, janoten aina lisää ja lisää. Jos antava osapuoli yhtäkkiä lakkaa antamasta rakkauttaan, käyttäjä kärsii. Muutenkin käyttäjä elää jatkuvassa pelossa, odottaen seuraavaa annostaan.
"Entä jos sitä ei tulekaan? Mitä teen ilman häntä?" Tämä pelko tekee hänestä omistushaluisen ja kateellisen.
"Hän on minun!" Rakkauden antaja on se, joka kontroloi suhdetta, päättäen milloin ja miten paljon han rakkauttaan antaa vai antaako ollenkaan. Näin ollen mies uskoi, että kaikki rakkaussuhteemme ovat oikeasti pelkosuhteita, joista oikea rakkaus ja kunnioitus puuttuvat, mutta joissa pelko ja toisen kontrolointi hallitsevat - loputon taistelu siita kumpi osapuolista kontroloi ja manipuloi.
Mies selitti että tämä loputon taistelu johtaa
emotionaalisen myrkyn syntyyn: katkeruuteen ja vihaan, joissa osapuolet haavoittavat jatkuvasti toisiaan aina siihen pisteeseen asti, että pelkäävät jäävänsä yksin. He pelkäävät muiden mielipiteitä ja tuomioita ja ennekaikkea omia mielipiteitään ja tuomioitaan. Mies sanoi kokeneensa tämän pelon ja omistamisen ja sanoi ettei enää koskaan salli kenenkään manipuloida tai kontroloida mieltään rakkauden nimissä.
Eräänä päivänä mies oli puistossa kävelyllä kun näki kauniin naisen itkemässä joen rannalla. Uteliaisuudesta mies istui naisen viereen ja kysyi miksi tämä itki. Mies yllättyi valtavasti kun nainen vastasi itkevänsä koska rakkautta ei ole olemassa. Kun mies kysyi miksi nainen ajatteli näin hän vastasi:
"Menin naimisiin nuorena ja rakastuneena, täynnä odotuksia ja toiveita jakaakseni elämäni mieheni kanssa. Vannoimme toisillemme uskollisuutta, kunnioitusta ja rakkautta ja perustimme perheen. Pian kaikki kuitenkin muuttui. Minusta tuli tyypillinen äiti, joka huolehti kodista ja lapsista samalla kun mieheni eteni urallaan ja hänen ammatillinen menestyksensä muuttui tärkeämmäksi kuin oman perheen hyvinvointi. Hän ei enää kunnioittanut minua enkä minä häntä. Haavoitimme toisiamme jatkuvasti kunnes ymmärsin etten enää rakastunut häntä tai hän minua. Lapset kuitenkin tarvitsivat isäänsä ja tämän vuoksi jatkoin suhdetta. Nyt kun lapset ovat jo itsenäistyneet minulla ei ole enää syytä olla hänen kanssaan. Välillämme ei ole kunnioitusta tai rakkautta. Tiedän, että vaikka löytäisin toisen kumppanin, kaikki päätyisi kuitenkin samoin koska rakkautta ei ole olemassa. Miksi etsiä jotain, jota ei ole olemassa?"
Mies ymmärsi täysin, mitä nainen tarkoitti ja lohdutti tätä;
"Olet aivan oikeassa, rakkautta ei ole olemassa. Etsimme rakkautta, avaamme sydämemme, meistä tulee haavoittuvaisia ja ainoa asia mitä loydämme on egoismo. Ja vaikka luulemme ettei meitä satu, lopulta silti kärsimme. Ei ole merkitystä montako suhdetta aloitamme - päädymme aina kärsimään."
Mies ja nainen olivat hyvin samanlaisia ja heidän välilleen rakentuikin suuri ystävyys - parempi kuin koskaan ennen. He kunnioittivat toisiaan, koskaan nöyryyttämättä tai kontroloimatta toisiaan. Heidän välillään ei ollut mustasukkaisuutta tai kateutta eikä kumpikaan tuntenut omistavansa toista. Ystävyys kasvoi ja kasvoi. Heillä oli hauskaa toistensa seurassa ja aina kun he olivat erossa he kaipasivat toisiaan.
Eräänä päivänä miehelle tuli ajatus:
"Ehkä tämä, mitä tunnen häntä kohtaan on rakkautta. Se on kuitenkin jotain aivan muuta mitä olen aiemmin tuntenut - ei mitään sellaista mitä runoilijat tai uskonto sanovat. En ole vastuussa hänestä, en ota häneltä mitään, en tunne että hän olisi vastuussa minusta tai tekemisistäni. Minun ei tarvitse syyttää häntä ongelmistani. Kun olemme yhdessä nautimme vain toistemme seurasta: kunnioitan hänen tapaansa toimia ja ajatella, hänen tunteitaan. Minun ei tarvitse hävetä itseäni hänen seurassaan, ei ollenkaan. En ole mustasukkainen kun hän on muiden ihmisten seurassa tai tunne kateutta hänen menestyksestään. Ehkä rakkautta on sittenkin olemassa, mutta se ei ole sitä mitä koko maailma luulee sen olevan."
Mies kertoi naiselle oudosta ajatuksestaan ja nainen vastasi:
"Tiedän tarkalleen mitä tarkoitat. Olen jo hetken aikaa miettinyt samaa, mutten sanonut mitään koska tiedän ettet usko rakkauteen. Ehkä rakkautta on todella olemassa, mutta se ei ole sitä mitä uskoimme sen olevan."
Mies ja nainen päättivät aloittaa suhteen ja elää yhdessä. Ihmeen kaupalla asiat heidän välillään eivät muuttuneet. He jatkoivat toistensa kunnioittamista, tukien ja auttaen toisiaan ja heidän välinen rakkautensa kasvoi ja kasvoi.
Rakkaus täytti miehen sydämen ja eräänä iltana ihme ilmestyi hänelle. Hän katseli tähtiä öisellä taivaalla ja suuren rakkautensa voimasta kaikken suurin ja kaunein tähti laskeutui taivaalta hänen käsiinsä. Tapahtui toinen ihme; miehen sielu sulautui tähteen hänen kädessään. Mies tunsi itsensä suunnattoman onnelliseksi ja juoksi sisälle taloonsa antaakseen sielunsa tähden naiselle todisteeksi rakkaudestaan. Sillä hetkellä kun mies antoi tähden naiselle, nainen tunsi epäilyksen sisällään: hän tunsi tämän rakkauden olevan ylivoimainen ja välittömästi tähti tippui naisen kädestä ja särkyi lattialle tuhansiksi sirpaleiksi.
Nyt vanha mies jatkaa matkaansa yksin, vannoen ettei rakkautta ole olemassa. Samalla kaunis, vanha nainen odottaa miestä kotonaan, vuodattaen kyyneliä paratiisin vuoksi, joka hänellä kerran oli käsissään, mutta joka hetken epäröinnin jälkeen särkyi.
Kumpi teki virheen?
Mies teki virheen kuvitellessaan, että voisi antaa onnensa naisen käsiin. Onni ei koskaan tule ulkopuolelta. Mies oli onnellinen rakkaudesta, joka tuli hänestä itsestään ja nainen onnellinen rakkaudesta, joka tuli hänen sisältään. Mutta sillä hetkellä kun mies antoi tähden naiselle, yrittäen tehdä hänestä vastuullisen onnellisuudestaan, nainen rikkoi tähden, koska ei voinut ottaa vastuuta toisen ihmisen onnellisuudesta.
Jos annat onnellisuutesi toisen ihmisen käsiin, se rikkoutuu ennemmin tai myöhemmin. Vain sinä olet vastuussa onnellisuudestasi. Vaikka kirkossa vaihdammekin sormukset, vannoen ikuista rakkautta ja kunnioitusta, odottaen että se toinen tekisi meidät onnelliseksi, onnellisuus ja rakkaus tulee aina vain sisältämme. Toisen vastuullistaminen on ensimmäinen virhe, jonka rakkaussuhteissamme teemme. Annamme lupauksia, joita emme koskaan pysty täyttämään ja näin ollen petaamme omaa epäonnistumisen tietämme.
Tarina on lainattu meksikolaisen Dr. Miguel Ruizin kirjasta
La Maestría del Amor, amatöörimäisesti suomennettuna
Rakkauden Mestaruus. Loistava teos, josta tulen varmasti vielä kirjoittamaan lisää.
