Viisi jäbää ja eka burgeri

Five Guys on burgeriketju, josta arvostelujen mukaan saa parhaimmat 5 dollarin burgerit ja rapeimmat ranet. Lähellämme on yksi ravintola, jota päätimme testata hikisen pyöräreissun päätteeksi.

Five Guys eroaa muista ketjuista sillä, että tavara ei tule pakastimesta: jauhelihapihvit muotoillaan paikan päällä tuoreesta jauhelihasta, perunat tulevat eri tiloilta joka päivä ja ravintolassa on esillä liitutaulu, johon kirjoitetaan miltä farmilta kyseisen päivän potaatit ovat kotoisin. Perunoita ei kuorita, mutta ne suikaloidaan ronskisti ja paistetaan maapähkinäöljyssä kasviöljyn sijaan. Kyseenalaistaisin heti nämä väitteet ellei open kitchen olisi sallinut minun nähdä alusta loppuun asti kuinka burgerimme valmistuivat. Vanhana mäkkäriläisenä eron kyllä huomasi. Ateriaa sai odottaa 3 minuutin sijaan ehkä 10 minuuttia, mutta hyvää kannattaa odottaa.

tiski ja open kitchen

Menu koostuu simppeleistä burgereista, jotka voi valita juustolla tai pekonilla. Tilasimme molemmat juustoburgerit, Jorma valitsi ilmaiset täytteet kohtuudella eli tomaatit, suolakurkut, salaatit ja soossit. Itse panikoin ja päätin mennä "all the way" eli kaikilla mausteilla. Lisäksi otimme molemmat keskikokoiset ranet ja kyytipojaksi makeuttamatonta jääteetä.

Tovin odottelun jälkeen tarjoilija huusi numeroni ja lähdin noutamaan ateriaani. Tiskillä odotti valtava ruskea paperipussi, jonka nappasin mukaani.

pussin koon voi suhteuttaa taustalla olevaan 0,5l mukiin.

Kurkistin sisälle ja valehtelematta pussi oli reilusti yli puoli välin täynnä raneja. Jutun juju oli selvästi se, että ensin olisi tuhottava ranet, jonka jälkeen voi iskeä kiinni pohjalla piilottelevaan burgeriin (mikäli siinä vaiheessa ei ole jo haljennut). Ranet upposivat hyvin, sillä ne olivat juuri sellaisia kuin aikoinaan Mäkkärissä opin: kuumia, rapeita ja hyvin suolattuja. Amen.

Päällimmäisten ranejen alta paljastuikin kuppi, joka pullisteli vielä lisää näitä uppopaistettuja herkkuja. Jätin kupin sivuun, kaivoin burgerin esiin ja aloin tuhota sitä.

Jorman burgeri oli jopa siisti ja kohtuuden rajoissa...

...ja omani "all the way" tursusi soosseista ja täytteistä ja näytti jo kertaalleen syödyltä

Tässä burgerissa oli makua. Karmivasta ulkonäöstä huolimatta väittäisin jopa, että tämä oli paras koskaan ketjuravintolassa syömäni burgeri. Kiitos vaan mureiden pihvien, soossien, jalapeñojen, sipulien, herkkusienten ja paprikoiden mitä välistä löytyi. Annoskoko oli kuitenkin aivan liian valtava ja  jätimme ainakin puolet raneista syömättä.

Jäimme pohtimaan tuleeko Five Guys -nimi siitä, että annos on riittävän kokoinen viidelle miehelle, vaiko siitä että hyvin suuri osa asiakkaista on viiden miehen kokoisia. Vai kenties siitä after effectistä, joka tuntuu siltä kuin olisit joutunut viiden miehen pahoinpitelemäksi. Ken tietää, mutta seuraavan päivän fiilikset olivat samat kuin olis syönyt Mexico Cityn saastuneimpia koiratacoja. Herkullista, mutta  myrkyllistä.

Sopeutuminen

Maiseman vaihto noudattaa kohdallani aina samaa kaavaa: se on jännää, mutta myös pelottavaa. Samalla kun on innoissaan uudesta ympäristöstä, tutkii ja ihmettelee ja yrittää sopeutua, mieli palaa silti takaisin sinne mistä lähti ja vertailee kaikkea uutta vanhaan. Sopeutuminen tapahtuu vähän kerrallaan, pieninä askeleina. Kun saavun uuteen maahan tai kaupunkiin haluan nauttia siitä miettimättä muita paikkoja ja olemalla toisaalla jatkuvasti. Tässä hotellihuoneessa istuessani ja auringonlaskua katsoessa tunnen olevani oikeassa paikassa, juuri nyt ja tässä. Tiedän, että pystyn tekemään kotini minne tahansa.

Auburn Hillsin keskustassa iltakävelyllä

Rakastan sitä tunnetta kun voi aloittaa kaiken alusta uudessa paikassa. Kun ei tiedä missä tulee olemaan muutaman kuukauden päästä, mitä tekemässä ja kenen kanssa. Kyllästyn helposti rutiineihin ja samoihin kaavoihin ja asuessani pitkään samassa maassa tai kaupungissa yritänkin löytää aina uusia paikkoja, ihmisiä ja uutta tekemistä. Paikalleen jumittuminen ja oravanpyörään putoaminen ovat ahdistavia ajatuksia, joille en suo liikaa tilaa päässäni. Tässä hetkessä on kaikki hyvin ja se on ainoa asia mikä merkitsee.

Tämän alkuhöpötyksen tarkoitus oli sanoa, että alan jo vähitellen sopeutumaan tänne Gringolandiaan ja jenkkien tavoille. Itseasiassa olen jo tykästynyt Michiganin luontoon ja maisemiin, mutta monet asiat kuten XXL -kokoiset burgeriateriat koettelevat hieman ymmärrystäni, mutta toki sellaistakin on jo kokeiltu. Maassa maan tavalla kuitenkin. Näistä lisää myöhemmin, nyt kerron mitä muuta on tullut puuhailtua viime päivät.

Tein päätökseni ja päätin investoida pyörään. Vaikka se teki aikamoisen loven budjettiin niin nyt mennään sitten vaikka kaurapuurolla seuraavat kuukaudet kunhan saan vain polkea pyörällä mielin määrin. Jorma nouti myös omansa lauantaina ja sunnuntaina lähdimme testaamaan kaunokaisia. Vaikka täällä on loistavat pyöräilymahdollisuudet niin maastopyöräreitit ovat aivan liian helppoja. Saa nähdä miten ne tulevat kestämään Meksikon vuoristomaaston.

my new ride: Giant Tempt 5

Ulkoilureittejä ja puistoja on täällä niin paljon, että meille iski valinnanvaikeus. Lähdimme ensin seuraamaan Clinton River trailia, joka on 16 mailia pitkä, kevyen liikenteen ulkoilureitti.

suoraan suohon

Clintonin traililta siirryimme Stony Creek Metroparkiin, joka on valtava ulkoilupuisto järvineen, rantoineen, metsineen ja maastoreitteineen.

sadepilvet kerääntyivät järven ylle

Järven ympärillä oli lukuisia piknik paikkoja, joista löytyi pöydät, tuolit ja grillit. Pehmeä nurmikko tuntui kuitenkin mukavammalta ja nurtsilla löhöillessä repussa litistyneet mantelivoi-banaanileivät maistuivat gourmeelle.

Kokeilimme myös vähän off roadia. Ihan kivasti meni, mutta nämä reitit ovat turhan nynnyjä, koska tiet on tehty valmiiksi eikä jyrkkiä, oikeasti kivisiä mäkiä ole.

off road trail

Tässä muutama kuvan maaliskuiselta Sierran reissulta, jossa maasto oli hieman haastavampaa.

60 kilometriä +40C asteessa

mäkeä vaan ylöspäin

Stony Creekistä palasimme kotiin juuri ennen myrskyn puhkeamista. Mittariin kertyi yhteensä 60km ja 3,5 tuntia pyöräilyä. Olimme nälkäisiä kuin pienet sudet, joten lähdimme testaamaan kuuluisan burgerimestan XXL -annoksineen. Oli kyllä unohtumaton elämys... Siitä lisää myöhemmin!

Asuntoesittely

Olen yleensä esitellyt täällä asumukseni ja vaikka tällä kerralla kyseessä onkin hotelli se on silti käytännössä kotini seuraavat kaksi kuukautta. Asumme siis Sonesta ES (Extended Stay) Suitessa Auburn Hillsin Featherstone Roadilla, joka on tarkoitettu nimensä mukaisesti pitkäaikaishotellielämään. Hotelli on aika sympaattinen ja kodikas ja kaikki tarvittavat asiat kuten pesukoneet, kuntosali ja keittiöt kokkailuvälineineen tekevät oleskelusta mukavaa. Mahtavaa on myös se ettei itse tarvitse siivota laisinkaan tai kokata aamiaista (laiskuuden huippu). Hotellin aamupala on yllättävän hyvä, mutta ehkä kuukauden päästä bagelit, puurot, jogurtit ja säilykehedelmät tulevat korvista ulos.

Ainoa miinuspuoli on sijainti. Mikään ei ole kävelymatkan päässä (paitsi huoltsikka tien toisella puolella) ja tiet ovat niin suoria, että kävellessä tuntuu kuin ei etenisi mihinkään. Mailien päässä häämöttää loppu, mutta tuntuu ettei sitä koskaan tule. Takseja tai busseja ei ole. Olen ihan vakavissani harkinnut pyörän ostoa ja testiajon jälkeen olen rakastunut Giant Tempt 5:een, jonka ehkä pikapuoliin noudan kotiin ;)

Aamut ovat yleensä rauhallisia kun suurin osa asukeista on painellut työmaalle saan rauhassa mussuttaa aamupalaa takapihalla.

puuroa pähkinöillä, rusinoilla ja kanelilla, tuore -ja säilykehedelmiä

takapihalta löytyy myös grilli, jossa torstaisin hotellin henkilökunta valmistaa bbq herkkuja

koriskenttä

sali, pieni mutta kätevä 

alakerran ruokailutila

Asumme kolmannessa kerroksessa ja naapureina meillä on lähinna intialaisia, joten saamme nauttia curryn tuoksusta aamusta iltaan. Tulee ihan ikävä Querétaron keskustan Curry Housea, jossa toisinaan kävimme syömässä..huoh..

Sitten vielä muutama hauska havainto huoneestamme. Ihmettelin ensimmäisenä päivänä keittiön lavuaarissa olevaa reikää, jossa luki "pro disposer". Jorma selitti, että sinne on ilmeisesti tarkoitus heittää ruoantähteet ja biojätteet, jonka jälkeen painetaan seinässä olevaa nappia ja sisällä oleva mylly jauhaa kaiken. Ihme systeemi, mutta kyllä se jaksoi jauhaa banaaninkuoret ja porkkanan kannat eli toimii.

don't insert your finger here

Sitten hella, jonka metalliset vastukset näyttävät ihan sellaisilta sytytettäviltä hyttyskarkoittajilta. Kestää vartti ennenkuin veden saa kiehumaan ja ainoastaan toinen levyistä toimii. Luovutin jo ja heitin esiliinan nurkaan.

jos kuvan kääntäisi se näyttäisi robotin naamalta

Ja valtava mikro, jonka sisuksiin voi työntää vaikka perhepizzan. Ainoa pro-laite, johon on panostettu. En kyllä ihmettele yhtään mikron suosiota kun katsoo supermarkettien kilometrin pituisia valmisruokahyllyjä.

Jep, taitaa kokkailut jäädä vähille tämän reissun aikana. Katsotaan vieläko mahtuvat samat vaatteet päälle parin kuukauden ulkona syömisten jälkeen. Jaiks...

Suomisimulaattorissa

Pienen alkujärkytyksen jälkeen tuntuu että alan jo viihtymään täällä. On vielä paljon käsittämättömiä asioita, mutta en ota niistä ressiä.

Tuntuu että olisin jonkinlaisessa Suomisimulaattorissa. Maisemat, kasvillisuus, talot ja hiljaisuus muistuttavat niin paljon Suomea, että oikeasti eilen ulkona kävellessäni tuntui kuin olisin kävellyt suomalaisella maaseudulla. Kostean kuuma kesäsää, kiusaavat itikat ja paarmat, laulavia lintuja ja hiljaisuus. Luonto on niin läsnä täällä. Jokaisella kerralla kun olen ollut ulkona kävelemässä olen nähnyt peuroja (sellaisia suloisia bambeja), kaneja (niinkuin Bambi -elokuvassa) ja metsämurmeleita, joita aluksi luulin majaviksi. Jään aina ihmettelemään niiden touhuja eivätkä ne näytä välittävän outoa kieltä lässyttävästä muukalaisesta.

täällä bambit leikkaavat ruohon

Olen jo löytänyt monta kivaa asiaa täältä kuten kirjaston. Miten voi tulla niin tyytyväiseksi kun pääsee lukemaan ilmaisia lehtiä ja kirjoja? En tosin saa lainata koska minulla ei ole kirjastokorttia ja en voi saada sitä koska en ole vakituinen asukas, pöh. Ensimmäinen supermarket käyntini kohdistui Meijeriin, jonka vihannes -ja salaattiosaston olisin voinut tyhjentää totaalisesti. Erivärisiä lehtikaaleja, mangoldia, rapinia, uusia luomuporkkanoita -ja punajuuria mutta kaiken kruunu oli tuore RAPARPERI. Kuvittelin jo mielessäni miltä maistuu kirpeänmakea raparperipaistos vaniljajäätelöllä kunnes muistin ettei meillä oli uunia. Voi ****! Voiko mikrossa paistaa piirakan?

Dream on, sucker. Kuva täältä

Ruoka on ollut parempaa kuin odotin. Löysin Meijeristä paksua kreikkalaista jogurttia, joka muistuttaa rahkaa. Hotelli aamupalalla on myös joka aamu tarjolla tuoreita hedelmiä, kaurapuuroa, pähkinöitä ja jogurttia. Luksusta.

mikä ei kuulu joukkoon?

Olen huomannut, että kävelevät ihmiset ovat täällä harvinaisuus. Texasissa tein saman havainnon, mutta siellä ei ollut kävely -ja pyöräteitä joka puolella kuten täällä. Kuten Suomessakin lähes kaikkialle pääsee pyörällä tai kävellen, mutta näille tarkoitetut tiet ovat tyhjillään samalla kun viereisellä autotiellä ruuhkajonot kasvavat. Viikonloppuna tosin näimme pyöräileviä perheitä ja pariskuntia ja kävimme itsekin tsekkaamassa muutamia pyöräkandidaatteja. Täällä maastopyörien hinnat pyörivät puolessa siitä mitä Meksikossa tai Euroopassa ja valikoima on maailman kattavin, joten tämä jos mikä on oikea paikka pyörän hankinnalle.

beware, the sheriff is watching your every step

Täällä on todella siistiä ja sivistynyttä: kadut kiiltävät, järvestä voisi varmasti juoda, ihmiset avaavat sinulle oven ja toivottavat hyvää päivänjatkoa. Kaupassa saat hyvää ja nopeaa palvelua, kukaan ei etuile tai yritä muuten hyötyä sinusta. Liikenne on sujuvaa eikä kukaan tööttäile ja huutele güeritaa kun kävelet kaduilla. Täällä voi kävellä katsomatta jokaista askeltaan ja pelkäämättä tippuvansa viemäriin. Ja jos niin kävisi niin saisit varmasti haastaa jonkun oikeuteen. Hotellimme vieressä kadun varressa on mainos: Are you injured? Call us and we will sue them!

Toisinaan tunnen itseni norsuksi posliinikaupassa. Missä on epäjärjestys ja kaaos? Onko tämä normaalia?

Virkaintoisen tullimiehen kynsissä

Tervehdys täältä keskeltä pelto -ja tehdasmaisemaa! Nyt on vietetty ruhtinaalliset kuusi päivää gringopuolella niinkuin meksikolaiset sanovat lado gringo. Silti en vieläkään ymmärrä että olen täällä: puhun kaupan kassalle ja hotellin henkilökunnalle espanjaa kunnes tajuan heidän wtf? -ilmeistään, että ainiin, aika vaihtaa päälle English mode. Nyt vasta huomaan miten paljon englantini onkin kärsinyt kun sitä ei ole tullut aktiivisesti käytettyä. Onko mahdollista että aivoni pystyvät muistamaan ainoastaan yhden kielen kerralla?

Haluan nyt jakaa teille kokemukseni amerikkalaisten tullimiesten kanssa asioinnista. Kokemus oli yksi kuumottavimmista, mihin reissuillani olen joutunut, mutta näin jälkeenpäin ajatellen hyvinkin opettavainen ja jopa hauska. Tilanne tapahtui suurimmalta osin oman ajattelemattomuuteni vuoksi ja haluankin jakaa tämän tarinan lähinnä muistoksi ja opetukseksi itselleni. Mikäli siellä lukijoiden joukossa on joku Yhdysvaltoihin matkustava niin suosittelen lukemaan, jotta tiedät miten EI kannata toimia.

Matkani Querétarosta aina Detroitiin asti oli sujunut täysin ongelmitta - itseasiassa epäilyttävän loistavasti. Viimeisellä mahdollisella etapilla sain sitten ongelmia oikein olan takaa kun Detroitin kentän tullimies passitti minut kuulusteluihin. Tiesin, että minulta kysyttäisiin miksi matkustan, paljonko minulla on rahaa mukanani ja onko minulla mahdollisesti ystäviä tai sukulaisia joiden luo menen. En ollut miettinyt edes kunnolla mitä tulen näihin kysymyksiin vastaamaan ja siinä jonossa seisoessani päätin, että kertoisin tulevani matkustelemaa ja shoppailemaan. Näinhän asia oli. Ajattelin että se olisi jotenkin yksioikoisempaa kuin jos sanoisin, että tulen tänne asumaan pariksi kuukaudeksi meksikolaisen mieheni kanssa, joka on Auburn Hillsissä 3 kk mittaisella työkeikalla. Tästä seuraisi varmasti liuta lisäkysymyksiä hänen viisumistaan, työhistoriastaan jne. Kun siis pääsin passitarkastukseen kerroin viranomaiselle tulevani matkustelemaan ja shoppailemaan yksin. Hetken kuluttua mies astui ulos kopistaan ja talutti minut sivummalle ja vei toiseen huoneeseen. Tässä vaiheessa tiesin jo, että olin lausunut väärät sanat ja Homeland Security Department oli päättänyt ottaa minut lähempään tarkasteluun. Onhan se nyt epäilyttävää, että suomalainen, Meksikossa asuva työtön vastavalmistunut haluaa tulla Auburn Hillsiin lomailemaan muutamaksi kuukaudeksi.

we are just defending our land

Minut saatettiin huoneeseen, jossa istui pelästyneen näköisiä aasialaisia, latinoja ja arabeja lisäkseni. Huoneessa oli viisi tiskiä, joilla työskenteli turhautuneita ja vihaisia tullimiehiä. He tarkkailivat meitä mahdollisia terroristeja ja onnenonkijoita näpyttellen keskittyneesti havaintojaan salaisiin arkistoihin. Näin lasiseinän läpi kuulusteluhuoneessa istuvan latinomiehen kasvot käsiään vasten, hikoillen ja selittäen tullimiehelle jotain. Hän näytti kuihtuneelta ja katseensa oli jokseenkin epätoivoinen. Tiesin, että en tule selviämään helpolla. Yritin silti olla rauhallinen, mutta tunsin miten hikipisarat valuivat otsaa pitkin.

Tovin istuskelun jälkeen poliisi kutsui minut tiskille ja alkoi tivata miksi tulen Detroitiin yksin. Kuten jo olin sanonut aiemmalle tullimiehelle, vastasin että tulen matkustelemaan ja shoppailemaan. Seurasi liuta lisäkysymyksiä. Kuka maksoi lentolippusi? Miten on mahdollista että opiskelet suomalaisessa korkeakoulussa, mutta valmistuit Meksikossa? Paljonko sinulla on rahaa mukanasi? Onko sinulla poikaystävää? Eikö sinulla varmasti ole perhettä tai tuttuja, jotka asuvat Detroitissa? Aloin hermostua todella. Tunsin itseni pahimman luokan rikolliseksi vaikkei tarkoitukseni ollutkaan valehdella tai olla muutenkaan epäilyttävä. Mietin, että nyt olisi liian myöhäistä alkaa puhumaan Jormasta, joten pysyin alkuperäisessä tarinassani.

Seuraavaksi laukun tarkastus. Tullimies avasi pinkin laukkuni ja urheilushortsieni alta paljastui paperinen kansio, jossa säilytin passikopiotani, koulupapereita sekä muita tärkeitä dokumentteja kuten lääkärikuitteja matkavakuutustani varten. Tullimies kävi huolella läpi henkilökohtaisia papereitani kunnes kohdalle osui Jorgen passikopio ja syntymätodistuskopio. Hups...Välittömästi tullimies alkoi tivata kuka tämä henkilö on ja miksi minulla on hänen passikopionsa. Tässä vaiheessa sitten sain sanotuksi, että kyseessä on mieheni, joka on tällä hetkellä Auburn Hillsissä työkeikalla. Mikset sanonut heti? Onko hänellä viisumia? Mikä on hänen puhelinnumeronsa? Mitä salailette? You're in deep shit now!

Tullimies hiillosti minua kertomaan totuutta eikä millään uskonut kun sanoin, että halusin vain välttää lisäkysymysten sarjaa ja siksi olin päättänyt kertoa tulevani matkustelemaan ja shoppailemaan. Tämähän ei millään voinut olla totta, sillä kukaan täysjärkinen ei kanna mukanaan tällaisia dokumentteja vaan pitää ne visusti kotinsa ovien takana turvassa. Yritin sanoa, että tämä juuri oli syy paperien tuomiseen, koska talomme olisi yksin 3kk ja kuka tahansa voisi murtautua sisään. Miksi sinulla on juuri ne paperit joita tarvitaan viisumihakemukseen? Hän on siis täällä töissä laittomasti ja nyt yrität auttaa häntä saamaan viisumin? Pyysikö hän tuomaan nämä paperit? Tee itsellesi palvelus ja tunnusta kaikki!

En suostunut tunnustamaan tätä kavalaa "totuutta", mutta kerroin että Jorge tulisi minua vastaan kentälle. Tullimies pyysi hänen puhelinnumeronsa, mutta koska se oli meksikolainen hän ei voinut soittaa siihen (?). Näinpä siis tullimies meni takaisin tiskin taa näpyttelemään ja alkoi kysellä milloin Jorma on käynyt Yhdysvalloissa, kauan ollut jne. Sitten hän tulosti Jorman lapsuudenaikaisen valokuvan ja kysyi minulta onko kyseessä sama henkilö. Vastasin myöntävästi ja tullimies poistui.

Myöhemmin tullimies palasi ja kertoi että hän ei löytänyt Jormaa eikä voisi päästää minua menemään ennenkuin ovat puhuneet hänen kanssaan myös. Hän sanoi että valehteluni on tarpeeksi suuri syy karkoittamiseeni takaisin Meksikoon. Tässä vaiheessa meinasi itku tulla mutta kasasin itseäni kokoon ja pohdin, että miten ihmeessä onnistuin sössimään itseni tällaiseen kuseen varsinkaan  kun minulla ei ole mitään salattavaa. Samaan aikaan tullimies jatkoi henkilökohtaisten papereideni pyörittelyä ja tulkintaa, sillä suurin osa niistä oli joko suomeksi tai espanjaksi. Mikä tämä on? Nousin katsoakseni, että mitä mielenkiintoista hän nyt oli löytänyt. Kahden vuoden takainen espanjankielinen gynekologikuitti. Näin tullimiehen silmissä riemun pilkahduksen kun hän kuvitteli saaneensa minut ansaan ja kysyi: Oletko raskaana? Mieleni teki nauraa, mutta se olisi kai ollut vielä epäilyttävämpää, joten hillitsin itseni ja vastasin kieltävästi ja kehoitin häntä vilkaisemaan kuitin päivämäärää. Ja sitten lisää kysymyksiä: Suunnitteletteko jäävänne asumaan Yhdysvaltoihin? Miksi kannat näitä papereita mukanasi? Onko teillä lapsia? Selitin, että nämä paperit olivat unohtuneet kansion pohjille ja ne olivat olleet silloista matkavakuutustani varten. Sain jälleen käskyn istua odottamaan ja kuulin kun tullimiehet keskenään pohtivat syytä miksi kuljetin näitä papereita mukanani. Hän salailee jotain, miksi hän muuten raahaisi näitä papereita mukanaan. Valmistauduin jo henkisesti palaamaan Meksikoon.

Kaksi tullimiestä poistui huoneesta jälleen. Odottelin ja odottelin. Pikkuhiljaa huone alkoi tyhjentyä muista epäillyistä kunnes jäin kahden erään vietnamilaistytön kanssa. Noin tunnin kuluttua tiskin puhelin soi ja yksi tullimiehistä vastasi. Kyllä, tyttö on täällä. Ei, et voi puhua hänen kanssaan. Lähetämme hänet huomenna takaisin kotimaahansa. Nousin ylös, kävelin tiskille ja olin jo rukoilemassa, että saisin vaihtaa Jorman kanssa muutaman sanan kun mies sanoi: et sinä vaan tuo toinen ja osoitti vietnamilaista. Huokaisin ja istuin alas odottamaan.

Pian tullimies palasi huoneeseen ja kutsui minut tiskille. Missä yrityksessä hän on töissä? Ketkä ovat yrityksen asiakkaita? Minä päivinä hän käy töissä? Mikä hänen ammattinimikkeensä on? Tiedätkö mikä on AutoCad? Käskikö hän sinua valehtelemaan? Kysymysten perusteella tiesin, että he olivat löytäneet Jorman ja kuulustelleet häntä myös. Hetken kyselyjen jälkeen tullimies käski minun istua odottamaan ja alkoi innokkaana näpytellä tapahtunutta draamaa salaisiin arkistoihin. Sitten hän leimasi passini ja vei minut ulos vihaisten kommenttien saattelemana. Pääsin Jorman luo vihdoin ja tullimies nuhteli meitä molempia kuin läksynsä tekemättä jättäneitä koululaisia. Seuraavalla kerralla, ette pääse yhtä helpolla. Painukaa ulos.

Jorma kertoi, että kaksi tullimiestä oli vienyt hänet kuulusteluhuoneeseen, pistäneet kameran pyörimään ja kuvanneet koko shown. He eivät uskoneet Jorman olevan täällä laillisesti töissä kunnes olivat tavoittaneet tämän pomon puhelimen kautta ja varmistaneet asian. Siltikin, jotain oli oltava pielessä. Kuulustelun lopussa tullimiehet käskivät Jormaa poistumaan kentältä, sillä he lähettäisivät minut takaisin Meksikoon.

Loppujen lopuksi kaikki kääntyi hyvin ja nyt olen onnellisesti täällä Auburn Hillsin vehreillä huudeilla. Ensimmäiseen kahteen yöhön täällä näin unta, että migra eli maahanmuuttoviranomaiset tulevat ja vievät minut. Voin vain kuvitella millaista elämää oikeasti laittomasti rajan ylittävät meksikolaiset viettävät. Jatkuvaa piilottelua ja pelossa elämistä...

Koko sotku oli omaa ajattelemattomuuttani ja siitä oppineena en enää aio kertoa puolitotuuksia viranomaisille. Tarinan opetus: älä koskaan yritä pimittää tietoa viranomaisilta (ellet ole varsin taitava valehtelija). Ja tullimiehen mukaan olen aivan p*ska valehtelija. Otin tämän kohteliaisuutena.

Tästä eteenpäin kaikki sujuu varmasti paremmin.

Kuvat: Google

Chiapas osa 2

Moikka jälleen! Luvassa Chiapasin reissun hikisempi osa. Siis kirjaimellisesti hikinen, sillä Toninásta lähdettyämme lämpöasteet kohosivat tasaiseen tahtiin varmasti lähemmäs 40 asteeseen. Edes jatkuvat sateet eivät viilentäneet, tuntui vain että olisi loputtomassa kuumassa suihkussa. Lisäksi onnistuin saamaan jonkun ihme kuumetaudin San Cristóbalissa, mutta Tempra -kuumelääkkeen voimin olin täynnä puhtia ja energiaa tulevia seikkailuja varten.

Reissun ensimmäinen osa päättyi siis maanantaihin, jolloin suuntasimme nokan kohti pohjoista, Palenquen raunioita. Tarkoitus oli saapua Palenquen kaupunkiin maanantai-iltana, etsiä hotelli ja tiistai-aamuna vierailla raunioilla kaikessa rauhassa. Tämän jälkeen lähtisimme kaakkoon kohti Guatemalan rajaa tarkoituksenamme vierailla Yaxchilánin raunioilla keskiviikkona. Tämän jälkeen meillä olisi vielä torstai aikaa ennenkuin perjantaina meidän olisi oltava takaisin Tuxtlassa palauttamassa Europcarilta vuokrattua autoa.

Saavuimme Palenqueen iltapäivällä ja samantien katsastimme noin neljä eri hotellia/viidakkomökkiä, joiden hinnat vaihtelivat 600-3000 pesoon. Nuo 600 olivat ok laatuisia, mutta kun löysimme söpön mökin keskeltä viidakkoa päätimme heti jäädä sinne vaikka hinta olikin 1000 pesoa. Paikan nimi oli Chan-Kah ja se sijaitsi hyvin lähellä Palenquen arkeologista aluetta.

Chan-Kahilla on valtava alue viidakossa, joka on täynnä pikkumökkejä . Low seasonin vuoksi olimme lähes ainoat vieraat.

Myöhemmin tutustuimme viereiseen Panchan mökkikylään, jossa on myös paikallisten keskuudessa kuuluisa Don Muchos -ravintola. Hyvää livemusaa, paljon humalaisia espanjalais -ja jenkkituristeja, mutta törkeän hyvää ruokaa. Harvoissa paikoissa saa hyvää pizzaa tai pastaa, mutta tämä oli yksi niistä harvoista. Nami.

kevyt iltapala: pöydän kokoinen pizza 

Koko yön sade ropisi kattoon ja mölyapinat mekastivat puissa. Unta ei siis paljoa tullut, sillä näiden apinoiden ääni kantaa ja pitkälle. Aamu valkeni kuitenkin raikkaana ja poutaisena, joten lähdin kuvailemaan mökkimme ympäristöä:

Los novios eli kaksi vanhaa puuta tukemassa toisinaan

banaanit kasvoivat käden ulottuvilla

nälkäinen mölyapina banaaninmetsästyksessä

koskematon allas kutsui aamu-uimareita

hyvinsyönyt iguana 

Bongasimme myös öiset mekastajat. Niitä roikkui puissa siellä täällä ja ne huutelivat meille rivouksia. Kun kuulin apinat ensimmäistä kertaa luulin että kyseessä oli jaguaari tai muu kissaeläin, koska melu muistuttaa enemmänkin karjumista.

grrrrauhh!

räyh räyh räyh!

Sitten pakkasimme kamat ja suuntasimme Palenquen raunioille. Parkkipaikka oli täynnä myyjiä ja autonvartijoita, joille maksoimme reilut suojelurahat, koska automme oli yksi harvoista lähes tyhjällä parkkipaikalla. Niinkuin paikallinen pikkupoika totesi; emmehän halua että autollemme sattuisi mitään...Niinpä niin. Maksoimme 50 peson sisäänpääsyn ja lähdimme tutkimaan aluetta.

Rakennelmat viidakossa olivat todella hienoja. Melkein joka rakennukseen pääsi sisälle tutkiskelemaan, mutta low seasonin aikaan moni paikka oli myös remontissa. Hyvä puoli oli se, että meidän lisäksemme alueella oli vain kourallinen turisteja, joten saimme olla todellakin rauhassa.

Kuvattavaa riitti loputtomiin, joten tässä tulee nyt miljoona fotoa.

sammakko

Paikka oli todella vaikuttava. Mietin, että kun nämä kaupungit ovat kukoistaneet niiden on täytynyt olla todella upeita, täynnä elämää, ihmisiä, kulttuuria. Ja kuinka hyvin nämä rakennukset olivat rakennettu kun ne ovat kuitenkin säilyneet tuhansia vuosia tähän päivään asti.

Rymyttiin alueen läpi noin neljässä tunnissa, mutta tuolla olisi hyvin voinut viettää kokonaisen päivän. Halusimme kuitenkin vielä ehtiä Lacanjá -joelle ja etsiä yöpaikka ennen pimeää, sillä olimme kuulleet että tie Lacanjáan ei ole parhaimmasta päästä ja makustaminen valoisaan aikaan oli suositeltavaa. Ennen tien päälle lähtemistä teimme pikaisen stopin Palenquen kylässa, tankkasimme auton, täytimme käteisvarat ja hotkaisimme muutamat tacot.

salsatorni

gringa de carne asada

Tacojen kanssa juodaan usein jotain makeaa agua frescaa. Tässä tacomestassa tarjoilija ehdotti agua de guanabanaa, josta en ollut aiemmin kuullutkaan, joten sitä sitten tietysti piti kokeilla. Olen syönyt guanabanaa sinällään mutten koskaan nähnyt siitä tehtyä juomaa. Google kertoi että suomeksi guanabana on oka-annoona.

oka-annoona -vesi

Oli muuten hyvää juomaa! Harmi ettei tuota taida löytyä Querétarosta. Tacojen jälkeen päästiin vihdoin matkaan ja juuri silloin taivas repesi ja laski oikein kunnon rankkasateen päällemme koko kolmen tunnin ajon ajaksi.

Perille päästiin kuitenkin juuri hämärän laskeutuessa. Saavuimme siis Selva Lacandonan alueelle eli viidakkoon missä asuu Lacandona -yhteisö. Heillä on oma kielensä, uskontonsa jne. ja he pukeutuvat pitkiin, yöpukumaisiin tunikoihin niinkuin tämä nainen seuraavassa kuvassa:

Löysimme täydellisen pikkumökin Campamento Rio Lacanjá -nimisestä paikasta. Paikallinen perhe rakensi vuosikymmen sitten viidakon keskelle Lacanjá -joen varteen kymmenkunta mökkiä, joiden koko, varustus ja hinta vaihtelee hieman. Otimme edullisimman vaihtoehton joka oli rustiikkinen pikkumökki aivan joen rannassa, jossa ei ollut muuta kuin yksi huone ja terassi. Suihkut ja vessat olivat yhteiset ja löytyivät muutaman sadan metrin päästä. Tarjolla olisi ollut myös hieman hintavampi vaihtoehto kylppäreineen mutta olimme poor modella liikenteessä ja edelliseen majoitukseen törsättiin turhankin paljon, joten turhat luksukset saivat karsiutua pois.

Mökissä ei ollut suljettuja ikkunoita vaan ainoastaan hyttysverkot. Ovi sentään löytyi, mutta senkin alta hiipi sisään jos jonkinlaista ötökkää. Öiset viidakon äänet apinoineen, sirkkoineen ja muine petoineen olivat kyllä aikamoinen kokemus.

Jormalle tuli heti ikävä Raidia

kattona vihreä hyttysverkko

kävelevä lehti pyöri lampun ympärillä

Erityisen fiksua on lähteä tutkimaan umpiviidakkoa keskellä yötä varvassandaaleissa. Taskulamppu pelasti.

Nähtiin mm. valtava taskurapu, joka ryömi tulvivasta joesta pakoon. Maa, ilma ja puut suorastaan kuhisivat ihme olioita, joista meillä ei ollut käsitystäkään. Jorge otti suihkun hyönteismyrkyllä, mutta tuli tuplasti syödyksi itseeni verrattuna. Muahahaha...ehkä myrkyn vaikutus onkin päinvastainen.

vessat ja suihkut

Jossain vaiheessa yötä tuo mystinen, San Cristóbalista asti painanut kuumetauti sai vallan. Tuntui, että pää räjähtää ja palelin kuin ex-opiskelijakämpässäni pahimpien pakkasten aikaan, vaikka lämpötila viidakossa keskellä yötäkin olikin +20 paremmalla puolella ja olin kietoutunut 2 vilttiin. Tärisin ja tutisin aamukuuteen asti, jolloin vesisade alkoi hiljalleen ropista kattoa vasten ja sain vihdoinkin unen päästä kiinni.

Aamu koitti freesinä ja kauniina:

Aamutoimien jälkeen jatkoimme kohti Frontera Corozalin kylää, jossa Meksikon ja Guatemalan erottava Usumacinta -joki sijaitsee. Veneellä jokea pitkin pääsee Yaxchilánin raunioille, joka oli meidän päämäärämme.

botskia odotellen. Toisella puolella jokea Guatemala

sieltä se saapuu!

Joen rannoilla löhöili krokotiileja, joita välillä pysähdyimme ihmettelemään. Olin liian hidas nappaamaan laatuotoksia, koska aina kun lähestyimme ne katosivat hyvin pian veteen.

siellä se pötköttää

45 minuutin veneilyn jälkeen saavuimme Yaxchilániin. Kuski sanoi odottavansa meitä muutaman tunnin ajan ja lähtisi sitten takaisin päin. Metsään siis!

Jos Palenque oli ollut tyhjä edellisenä päivänä niin tämä paikka oli lähes autio. Vain muutama muu tuli meitä vastaan. Yaxchilán oli muutenkin vielä enemmän viidakossa kuin Palenque: osa poluista oli kasvanut umpeen ja apinat loikkivat ja huutelivat puissa.

mitä löytyi puun sisältä?

Yaxchilánin rakennukset olivat selvästi pienempiä kuin Palenquen ja ne oli rakennettu eri tavalla. Paikassa oli jotenkin aavemainen tunnelma, mutta rauhallinen kuitenkin.

Muutama apinakuva lisää.

Yaxchilánin jälkeen oli aika tehdä päätös lähdemmekö ajamaan Guatemalan rajaa pitkin etelään, pysähtyen Las Guacamayas -nimiseen paikkaan, jossa voi bongata ihania ara -papukaijoja. Sieltä ajaisimme Montebellon kautta takaisin Tuxtlaan. Toinen vaihtoehto oli palata samaa reittiä, jota tulimmekin eli Palenqueen, San Cristóbaliin ja sieltä Tuxtlaan. Ensimmäinen vaihtoehto houkutteli, mutta kun huomasimme että meillä oli yhteensä käteistä vain 1000 peson verran niin meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata Palenqueen. Rajaa pitkin kulkevan reitin varrella ei kuulema löytynyt ainoataan käteisautomaattia moneen sataan kilometriin ja auto piti tankata ja muutaman yön majoitukset ja safkatkin täytyi maksaa, joten kohtalomme oli sinetöity. Suuntasimme siis takaisin Palenqueen.

karjalauma tuli vastaan

Vietimme Palenquessa keskiviikko-torstai yön ja torstaina ajoimme kuuden tunnin matkan San Cristóbaliin, jossa yövyimme torstai-perjantain. Perjantai-aamuna lähdimme hyvissa ajoin ajamaan Tuxtlaan ja kohti viimeistä seikkailua: Cañon de Sumideroa, joka on siis valtava kanjoni, jossa virtaa joki.

Joen varsi oli täynnä enemmän tai vähemmän virallisia veneilijöitä, jotka tarjosivat meille kyytiä kanjonissa. Valitsimme Amikuú -nimisen pikku puljun, koska veneilyn lisäksi kierrokseen kuului vierailu puistossa jossa olisi apinoita, jaguaareja, käärmeitä ja PAPUKAIJOJA. En ollut koko reissun aikana nähnyt vielä yhtäkään värikästä lentävää palleroa, joten nyt oli korkea aika.

Joessa vilisi villejä krokotiileja. Nämä olivat tosin paljon kesympiä kuin mitä Usumancita -joella, sillä ne eivät lähteneet karkuun kun menimme veneellä lähemmäs.

ilmeestä näki että tämä kroko oli juonut Pepsiä. Todistusaineisto makaa vieressä

vauva krokotiilit

ovela katse

yksi esitteli kiiltävää hammaskalustoaan

ajettiin vesiputouksen alta

Noin tunnin veneilyn jälkeen rantauduimme puistoon, jossa meillä olisi aikaa neljä tuntia ennekuin vene lähtisi takaisin. Valtava puisto oli täysin tyhjä meitä ja viittä muuta turistia lukuunottamatta.

sisäänkäynnillä meitä tervehdittiin suomeksi

Olin niin innoissani papukaijoista, että ryntäsimme heti ensimmäisinä  aitaukseen, jossa guacamayat ja muut siivekkäät liitelivät ympäriinsä.

oijoijoi!!!

lounaaksi papayaa

Saimme ruokkia kädestä tätä suloisuutta. En muista edes hänen nimeään, mutta hän oli niin uskomattoman kaunis ja upea! Rakastuin välittömästi. Papukaijat ovat niin sympaattisia ja fiksuja otuksia.

Jorman mielestä papukaija on suomeksi parrotti. Saman logiikan mukaan kuin paper on paperi.

Jormakin lämpeni lopulta parrotille

rakkaus!

perhepotretti

Huokaisu*... En olisi halunnut laskea häntä kädestäni, mutta hoitaja tuli ja vei hänet pois. Varmaan aavisti aikeeni tunkea tipu reppuuni ja salakuljettaa se mukanani...

Jatkoimme puistossa kävelyä ja näimme käärmeitä, kilpikonnia, krokotiileja, jaguaareja, liskoja ja bambin. Puisto oli selvästi nähnyt jo parhaat päivänsä:  huomasimme, että kaikki muut alueet papukaijoja lukuunottamatta olivat todella rähjäisessä kunnossa. Kävelytiet olivat melkein kasvaneet umpeen, osa reiteistä oli suljettu ja häkit olivat tyhjillään. Jaguaarit näyttivät hyvin apaattisilta aitauksessaan ja yksi niistä kiersi ympyrää. Raukkaparka...tuntui pahalta. Näimme myös käärmetalon ulkopuolella parimetrisen vihreän käärmeen vapaana. Jäätiin miettimään oliko otus karannut terraariostaan vai oliko ihan villi yksilö...

alla avocadopuun

Puistossa oli myös ravintola joka oli täysin tyhjillään. Koskaan ei pitäisi syödä ravintolassa, jossa ei ole muita ruokailijoita, mutta tässä tapauksessa meillä ei ollut vaihtoehtoa. No ruokakin oli todella sen mukaista: Jorma sai eteensä "kanaa", joka olisi ihan hyvin voinut olla rotta, iguana tai haisunäätä. Niin ulkonäkö kuin makukaan ei ollut lähelläkään kanaa ja jos kyseinen lihanpala oli kana niin se oli varmasti viettänyt viimeiset viisi vuotta pakastimen pohjalla.

Puistosta lähdettyämme ajoimme Tuxtlan keskustaan ja palautimme rakkaan menopelimme Europcarin toimistolle. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa jalan ja etsimme hotellin.

söpö kiska puistossa

Kävelimme Tuxtlan katuja kunnes matkasta väsyneenä päätimme käydä pikaisilla tacoilla ja lähteä sitten lepäämään hotellille ennen aamun lentoa Mexico Cityyn.

näin syödään tacoja

Olipa reissu! Viikko meni ihan liian nopeasti, mutta paljon tuli silti nähtyä. Chiapas oli kaikkea sitä mitä odotinkin: kylmä ja sateinen, kuuma ja aurinkoinen, täynnä kulttuuria ja ihmisiä, hyvää kahvia ja suklaata, viidakkoa ja villieläimiä. Nyt en yhtään ihmettele miksi moni sanoo Chiapasin olevan Meksikon kaunein osavaltio ja edustavan aitoa meksikolaista kulttuuria ja luontoa.

Jos joku nyt suunnittelee matkaa Chiapasiin niin sanoisin että heinäkuu on oikein mukava ajankohta, mikäli pienet vesisateet eivät haittaa. Turistokohteet ja hotellit ovat lähes tyhjiä eikä teillä ole ruuhkaa. Mikäli suunnitelmissasi on vierailla monissa paikoissa auton vuokraus on erittäin suositeltavaa, sillä se helpottaa valtavasti paikasta toiseen siirtymistä. Pidä huoli, että mukanasi on tarpeeksi käteistä sillä automaatit ovat ajoittain kiven alla eikä kortit käy monessa paikassa. Sadetakki ja kumpparit ovat myös erittäin suositeltavia etenkin San Cristóbalissa ja miksei myös viidakossakin, jossa kumpparit suojaavat myös ilkeiltä pikku muurahaisilta jotka syövät armotta varpaasi jos jätät ne peittämättä, terveisin. varvassandaaleilla viidakossa seikkaillut.

Jep, nyt aloitan valmistelut Jenkkien seikkailuja varten. Lähtö jo huomenna! Meksiko jää siis hetkeksi tauolle ja seuraavat postaukset tulevat Michiganista. Adiós!