Joulun viettoa

Aattoiltaa vietettiin anoppilassa. Ensimmäisenä ohjelmanumerona oli posada, joka on ilmeisesti jouluperinne lattari -ja/tai katolisissa maissa. Sitä seurasi lasten lemppariohjlema eli piñatan rikkominen. Itsehän iskin piñataa niin että puukalikka halkesi kahtia ja piñata pysyi yhtenä kappaleena, hups.



Tässä perheessä joulun vietto alkaa todella myöhään, joulupöytään päästiin vasta noin 11 aikoihin illalla. Junnu hyytyi jo puoliltaöin ja lahjat jäivät hänen osaltaan seuraavaan aamuun. Syötiin Jorgen äidin ja minun valmistamia jouluherkkuja. Lopuksi vielä keräännyttiin kuusen ympärille avaamaan muutama paketti.


Aamuvarhain Junnu alkoi repiä paketteja auki. Tyyppi on edelleen obsessoitunut The Cars ja moottoripyörä -aiheisilla leluilla ja tilpehööreillä. Sitä oli siis saamansa! Mummolta tuli rullaluistimet ja täti ja setä lahjoittivat myös uuden koulurepun.


Meillä hoidossa oleva työkaverin koiranpentu oli myös mukana joulunvietossa. Hän osaa olla enkeli, mutta usein myös hermojani koetteleva piski: kasvimaani on lempipaikkansa pyöriä, rypeä ja kaivaa. Pinaattini ovat jo siirtyneet kasvamaan vehreämmille (ja koirattomille) niityille, niisk.

Herra Hyde vs. Tohtori Jekyll:




Leppoisa joulu kerrassaan. Tänään harrastimme taas maaseutumatkailua ja eilen tein mahtavan uuden löydön centrossa: Las Fantasias Miguelin Ihan uskomatonta, että olen asunut täällä jo yli kolme vuotta enkä ollut kuullutkaan koko paikasta! Käsitöiden ja taiteiluhommien rakastajana tämä paikka on kuin paratiisi ja mukaani lähtikin säkillinen taiteilutarvikkeita.

Joulu on taas!

Hitsi, tänään on jo jouluaatto! Lahjat on jo paketoitu (ne ainoat kaksi, Junnulle tietenkin) ja joulusafkat viittä vaille valmiina. Tämä on neljäs jouluni täällä ja joka kerta on yhtä vaikea päästä joulufiilikseen. Kiitos pinttyneen mielikuvani lumisesta ja pakkasen puremasta joulusta Suomessa, täällä  plussa-asteissa ja ikivihreiden palmujen keskellä joulu tuntuu samalta kuin mikä tahansa vapaapäivä.


Torstaina oli koulun joulujuhla. Jokainen luokka esitti shown siitä miten joulua vietetään eri puolilla maailmaa. Oli saksalainen, jenkki, venäläinen, brasilialainen ja japanilainen tietenkin suomalainen joulu. Ekaluokkalaiset tekivät suomalaisen tanssin joulupukki matkaan jo käy -laulun mukaan, kansallispuku päällä ja tonttulakit päässä.


Jokainen luokka oli vastuussa oman maansa ständistä, jossa tarjoiltiin maakohtaisia faktoja joulunviettoon liittyen sekä tietty ruokamaistiaisia. Itse avustin suomiständin järjestäjiä, jotka olivat loihtineet ihan mahtavat suomisafkat! Yksi mammoista oli väsännyt jopa glögiä. Meni kuin kuumille kiville eikä todellakaan tullut mitään Kumman Kaa rusettiluistelukohtaus -flashbackia (v*ttu tää on mehukattia!) vaan oli tehty ihan punkusta ja vodkasta. Mietin oliko etiketin mukaista tarjoilla alkomahoolia koulun tapahtumassa mut eipä kukaan näyttänyt välittävän. Anyway, lapsille ei ollut glögitarjoilua.


Perjantaina järkkäsimme koko koulun henkilökunnalle joululounaan. Teemana oli Minty Cool Christamas ja koristelimme salin vintage -kamalla.


Menuulla oli taquiza eli tacoja eri täytteillä. Kanaa, possua, nopalea ja possunanhkaa eri soosseissa.


Jälkkäripöytä koostui minttusuklaa -minimuffareista, marengeista, pienistä lahjapaketeista täynnä erilaisia makeisia.


Ja nyt lähdemme joulunviettoon anoppilaan, jossa luvassa taas enemmän ruokaa kuin armeija pystyy syömään, piñatan tuhoamista ja pakettien repimistä.

Ihanaa joulua kaikille sinne Suomeen!

Vieläkö on villihevosia?

Tämä aamu alkoi reippaasti pyöräretkellä Cimatarion kansallispuistossa. Eilisen sateen jälkeen aamu oli kostea ja hämyinen.


Kapusimme huipulle asti, radio -ja TV-mastojen äärelle, joiden valoja makuuhuoneemme ikkunasta tiirailen iltaisin. Huipulle vie 9 kilometrin pituinen, kivinen ja mutkainen tie. Sen taittaa noin tunnissa kuvaustauot mukaanlukien.






Olen aina asunut jonkun nyppylän juurella -kotikylässäni, opiskelukaupungissani ja nyt täällä. Rakastan kiivetä huipulle ja ihmetellä avautuvaa maisemaa. Sen suuruuden edessä tajuan miten pieni olenkaan, vain pienen pieni yksityiskohta valtavassa kokonaisuudessa.

Tässä kuvaa molemmista suunnista. Huipulta:


Ja kotoa huipulle:


Lehmät, pupujussit ja ketut ovat tuttu näky puistossa, mutta yhtäkkiä kohtasimme hevoslauman.



Niin hevoset kuin mekin yllätyimme tästä kohtaamisesta. Kummatkin pysähtyivät ja jäivät vain toljottamaan paikalleen. Hetken tuijottelun jälkeen ne lähestyivät ja me väistimme pusikkoon.


Kun nämä valtavat olennot ravasivat ohitsemme päähäni pamahti samantien soimaan otsikon biisi.


Ja siitäpä asti se on soinut repeatilla päässäni. En tajua mistä muistini pölyttyneestä ö-mapista tämä tupsahti. Kotiin päästyäni etsin biisin Youtubesta ja nyt olen kuunnellut sen ainakin 10 kertaa.


Vieläkö on villihevosia?
Ja vieläkö jossain mustalainen
laulaa ja tanssii mustalaisnainen?
Vieläkö iltanuotiolla kitara soi?

La rosa más bella

Qué bonitos ojos tienes

debajo de esas dos cejas

Ellos me quieren mirar

pero si tu no los dejas ni siquiera parpadear

Malagueña salerosa,

besar tus labios quisiera

y decirte "niña hermosa"

Eres linda y hechicera

como el candor de una rosa

Si por pobre me desprecias

yo te concedo razón

No te ofrezco riquezas,

te ofrezco mi corazón

Te ofrezco mi corazón

a cambio de mi pobreza

Sanat: Malagueña Salerosa

Kotona

Viime vuonna Michiganissa ollessamme pohdin sopeutumista ja sitä kuinka voin tehdä kotini minne tahansa. Alkuajat hotellissa asuessa tuntuivat oudolta - kuin olisi ollut jatkuvasti kylässä tai jonkun toisen kämpässä. Mikään ei tuntunut omalta tai kotoisalta. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että väliaikainen paikkakin voi oikeasti tuntua kodilta, jos sille antaa mahdollisuuden. Ulkoisilla puitteilla tai esineillä on loppujen lopuksi hyvin vähän merkitystä.

Jotkut paikat tuntuvat jotenkin niin kotoiselta heti alkuunsa kun taas toisiin paikkoihin lämpenen hitaammin. Michiganille lämpenin hitaasti kun taas Meksikoon saapuessani tuntui samantien, että olin tullut kotiin. Jokin tässä paikassa veti minua puoleensa ja sai minut jäämään.

Uskon, että koti on ensisijaisesti oman pään sisällä. Mikä tahansa röttelö saa tuntumaan kodilta jos osaa arvostaa sitä mitä on ja tuntee olonsa kotoisaksi omissa nahoissaan. Toisaalta luksuskämppäkään ei tunnu kodilta jos sydän on muualla.

Oma henkinen kotini on tällä hetkellä Meksikossa. Vaikka toisinaan haikailen asioiden perään Suomessa niin harvoin oikeasti ikävöin mitään vaan keskityn nauttimaan sen hetkisestä ympäristöstä ja ihmisistä.

Fyysinen koti on kuin kirsikka kakussa. Se saa oikean paikan tuntumaan vielä oikeammalta.

Asioita, jotka saavat minut erityisen iloiseksi tällä hetkellä:

Aamukahvit takapihalla kera hyvän kirjan


Täysi hedelmäkori


Tämä papaija, maailman makein yksilö


Jokapäiväinen lounastauko kotona


Tuparilahjaksi saatu vessanpeili


Oman maan minikurpitsat


Tuoreet käsintehdyt tortillat


Naapurustomme treenipaikka


Pieniä kirsikoita kakussani.

Joululoman fiilistelyä

Olen laskenut viikkoja ja päiviä tulevaan joululomaan. Nyt se sitten on vihdoin edessä viikon päästä. Huh!

Viime päivät ovat olleet aika tylsiä ja hiljaisia duunin puolesta. Tuntuu kuin koko maailma olisi jo lomamoodilla eikä ketään voisi vähempää kiinnostaa työnteko. Edessä häämöttävät 18 ihanaa vapaapäivää, jotka aion käyttää tehokkaasti rentoutuen.

Meillä oli suuriakin suunnitelmia tälle lomalle, mutta kukin vuorollaan ne kariutuivat milloin mihinkin motiiviin. Pyöriteltiin pitkään mielessämme Kuparikanjoneille matkustamista Pohjois-Meksikoon, mutta päätimme lykätä reissua toistaiseksi. Ottaen huomioon maan viimeaikaiset poliittiset hässäkät ja mielenosoitukset tällä hetkellä ei ole kovin fiksua matkustaa autolla ainakaan mihinkään pohjoisen osavaltioihin tai Guerreroon tai Michoácaniin. No way.

Joten joululomani agendalla on relaamisen lisäksi jopa kaksi asiaa: vallata vihdoin ja viimein Bernal, joka on ymmärtääkseni on kolmanneksi korkein kivi tällä planeetalla. Tuosta on ajettu monet kerrat ohi matkalla Sierraan, mutta koskaan en ole kivelle kiivennyt. Tämän loman aikana otan itseäni niskasta kiinni asian suhteen!

Toinen joululomaprojektini on joululahjat. Tänä vuonna aion tehdä salsaa ja pullottaa sen söpöihin pikku puteleihin, joihin teetän omat etikettini. Lahjoitan niitä sitten kavereille ja Jorman perheelle ja sukulaisille. Meksikolaisen salsan sijaan aion tehdä srirachaa, jota olen jo jonkin aikaa kotonakin tehnyt. Eilen toin maistiaisia työkavereille ja kaikki (yhtä valkosipulin inhoajaa lukuunottamatta)  rakastuivat tulisenmakeaan salsaan.

Terveisiä pirun kylmästä toimistosta! Täällä sitä päivät pitkät istuskellaan takki päällä, pipo-huivisysteemillä ja hanskat kädessä.

Laiska lauantai

Tänään on ollut laiska lauantai. Sain itseni ylös vasta 10 aamulla, joka nykyisellä mummorytmilläni on pirun myöhään. Johtuneeko siitä että eilen olimme messuilla katsomassa Molotovin livekeikkaa ja ilta venyi (herranjestas!) sentään puolen yön yli.

Aamupalan syötyämme painelimme Molinoon ostamaan kuivavarastot täyteen ja ainekset proteiinipatukoihin. Jorma oli ostaa 60 pesoa kappaleelta maksavia p*skapatukoita lisäravinnekaupasta, mutta estin tämän hulluuden lupaamalla väsätä hänelle monta kertaa ravinteikkaampia (ja halvempia) patukoita kotikonstein.

Patukkaprojektin jälkeen ehdotin että testattaisiin lähettyvillä oleva burgeriravintola, johon olemme halunneet mennä jo kuukausia, mutta emme ole saaneet aikaiseksi. Monosabio eli fiksu apina on paikan nimi. Olin jo etukäteen vakoillut menuuta paikan Facebook -sivuilta ja vesi herui jo kielellä autoon noustessa.



Alkupalaksi vesimeloni-fetajuustokuutio. Oli muuten parasta fetaa, mitä täällä olen saanut!


Ja sitten itse päätähti eli burgerrr. Valitsin omani naudanlihapihvillä, sipulilla, aurinkokuivatuilla kirsikkatomaateilla, paistetuilla herkkusienillä ja parmesan crispillä.


Jorma vetäisi marraskuun erikoisen eli pretzel -sämpylän missä pihvi, salaattia, tomaattia, sipulia ja savukinkkua. Näytti uppoavan myös erinomaisesti.


Erityiskehu kotitekoisista salsoista: makea chipotle ja sriracha olivat herkullisia ja sopivat niin burgerin väliin kuin ranujenkin dipiksi.


Paikka oli täynnä hipstereitä, asiakkaista tarjoilijoihin. Apinahenkiset seinämaalaukset ja tuopinaluset olivat hauskoja.




Takaisin kotipihassa käväisimme vielä tervehtimässä uusia ystäviämme nimittäin papukaijoja! Viikko sitten aamulenkillä Jorma oli kiinnittänyt huomiota poikkeuksellisen äänekkäisiin lintuihin kotimme varrella olevassa eukalyptuksessa. Tarkemmin katsottuaan hän huomasi näiden olevan vihreitä papukaijoja, jos Wikipediaan on luottamista niin suomeksi nämä ovat viheraratteja.



Vuosi takaperin matkustimme Sierraan ihan varta vasten katsomaan näitä tipuja emmekä onnistuneet bongaamaan yhtäkään. Ja nyt niitä on kokonainen parvi kotikadullamme ja tipujen pesänrakennusinnosta päätellen ensi keväänä ainakin tusina lisää.

Sancochito meksikolaisittain

Kokkaan melkein viikoittain kanakeittoa. Se on vaan niin huippuruokaa etenkin kylmillä keleillä. Kutsun tätä keittoa sancochitoksi, joka on perinteinen keitto/pata monissa lattarimaissa. Oman versioni teen meksikolaiseen tyyliin useista kasviksista ja kananrinnasta.

Kaikki alkaa kotitekoisesta kanaliemestä. Ostan aina kokonaisen rintapalan luineen ja keitän sitä 20 minuuttia painekattilassa 2-3 litrassa vettä. Sekaan heitän myös pari porkkanaa, varsiselleriä, sipulia, valkosipulia, kokonaisia mustapippureita ja laakerinlehtiä. Siivilöin valmiin liemen ja nostan rintapalan jäähtymään eritelläkseni lihan myöhemmin. Tuossa liemessä sitten keitän kasvikset.


Tähän keittoon tuli perunaa, porkkanoita, chayotea (sellainen vihreä, kurpitsamainen pötikkä), tuoretta maissia, vihreitä papuja, kesäkurpitsaa sipulia ja valkosipulia. Lopuksi heitin revityn kananlihan joukkoon, suolasin ja listo!

Itsetehdystä kanaliemestä tulee niin paljon makua ettei mitään liemikuutioita todellakaan tarvita. Makua tuo myös tarjoiluvaiheessa keittoon puristettu limemehu ja paistetut chilisuikaleet (tuo musta epämääräinen aines). Suikaloin siis muutaman kuivatun chili pasillan ja paistoin niitä öljyssä kunnes muuttuivat rapeaksi. Olen ihan koukussa näihin ja napostelen niitä ihan sinällään.


Kylmien päivien lohturuokaa parhaillaan!

Ensimmäinen toppatakki bongattu

Talvi on laskeutunut Querétaroon. Eilen aamulla heräsin viiden viltin alta hampaat kilisten ja kalisten. Skippasin suihkun (en vaan voinut kun jälkeenpäin jäätyy pystyyn) ja puin päälle jokaisen lämpimän paidan mitä kaapista löytyi. Kaivoin muuttukuormaan kadonneen Jorman iskän lahjoittaman, Michiganista tuodun fleece -sisuksisen takin. Se on lämpimin vaatekappale, jonka omistan. Vielä huivi kaulaan, hanskat käteen ja sitten ovesta ulos.

Kaikki oppilaat tietenkin saapuivat kouluun toppatakeissa, villamyssyissä, talvisaappaissa ja karvarukkasissa. Ihan siis samassa varustuksessa kun suomalaiset ipanat -5 tai -10 asteen pakkasilla, vaikka täällä taidettiin olla jopa ruhtinaallisessa kahdessa asteessa.

Muistan kirkkaasti kun kolme vuotta sitten kalkkilaivan kalpeat suomitytöt saapuivat vaihto-opiskelemaan joulukuiseen Querétaroon. Viiletimme menemään shorteissa ja topeissa naureskellen toppatakein varustautuneille paikallisille. Haloo 15 astetta lämmintä ja aurinko paistaa! Kyllä kotona tämä olisi ihan shortsikeli..

Joo. Eipä tulisi enää mieleen viuhahdella koivet paljaana näillä keleillä.

Karua ja kaunista

Viime maanantaina juhlittiin Meksikon vallankumouksen vuosipäivää. Meillä kummallakin oli vapaapäivä, joten päätimme heti aamusta pakata reppu täyteen eväitä ja lähteä vaeltelemaan jonnekin Querétaron maaseudulle.


Jätimme auton Lagunas de Servínin parkkipaikalle ja lähdimme sieltä tarpomaan kohti päämäärätöntä.



Ohitimme pieniä kyliä, lammas -ja kalkkunafarmeja. Nousimme vuorille mäntymetsään ja sieltä jokea pitkin punahiekkaiselle aavikolle.









Metsässä testasimme myös Jorman Gringolandiasta tuoman riippumaton. Kevyt ja taskukokoinen yösija kulkee hyvin mukana, toisin kuin kiloja painava teltta ja tilaa rohmuavat makuupussit. Riippumatto lähtee ehdottomasti mukaan seuraavalle eräjormareissulle. Täytyy vaan toivoa vain ettei vesisade yllätä.


Riippumattosiestan jälkeen matka jatkui edelleen hienoissa maisemissa kohti autoa.


Tämä poloinen oli mitä ilmeisimmin jäänyt nestehukan tai autonrenkaan nujertamaksi.


Myös señor Martínezille oli käynyt köpelösti. Tarina ei kerro kuinka, mutta levätköön sielunsa rauhassa.




Pilvet olivat tuollaisia hassuja hattaroita. Ihan kuin joku olisi veistänyt ne samasta muotista ja asetellut nätisti kirkkaan siniselle taivaalle.

Linjoilla jälleen!

Eilen tapahtui ihme: yli kolmen kuukauden jälkeen Internetin ihmeellinen voima laskeutui huusholliimme. Tästä seurasi väittömästi tuntikausia kestänyt sessio, johon kuului lemppariblogien lukua sekä Youtubin ja Southparkstudion töllötystä. Nettiriippuvuus alkaa olla hyvää vauhtia paluillaan siis.

Tänään koulussa oli kermesse -tapahtuma, perinteinen meksikolainen juhla, jossa on ruokaa, pelejä, arpajaisia, disko jne. Kello kahdelta tapahtuma aukesi, musiikki alkoi pauhata ja lapsukaiset laulavaiset alkoivat kirjaimellisesti hyppiä seinille. Jokaiselle meistä oli osoitettu koju, jossa myydä lippuja tiettyyn ajankohtaan. Itse sain olla pankkivirkailija ja vaihtaa rahaa lippuihin joilla sitten tuotteita ja pelejä maksettiin. Ahkeroinnin jälkeen henksullekin jaettiin nippu lippuja, omani tuhlasin ruokaan tietty. Pomppulinna houkutteli myös, mutta ikäraja tuli vastaan. Voisi tälläinen jättiläinen musertaa pikkuiset viisivuotiaat alleen.


Suunnistin erään perheen tacokojulle ja vetäisin kaksi gorditaa kaktuksella. 15 pesoa gorditasta on ryöstöhinta (kadulla saisi maksaa korkeintaan kympin), mutta koska tapahtuman rahat menevät sentäán hyvään tarkoitukseen eli koululaisten luokkaretkiin niin päätin satsata. Jälkkäriksi vetäisin suklaavanukkaan.


Illalla mennnään Jorman kanssa cantinaan, jossa ensimmäistä kertaa treffasimme reilut kolme vuotta sitten. Ei olla kuukausiin käyty yhdessä ulkona, mutta tänään micheladahammasta kolottaa pahemman kerran. Ja juuri tuossa cantinassa ne maistuvat erityisen hyviltä. Johtuneeko kultaisista muistoista, joita kyseiseen miljööseen liittyy vai kenties baaritiskiltä bongaamastani Salmari -pullosta, jonka bartenderin mukaan joku muinainen, omituista kieltä sönköttävä asiakas oli tuonut tullessaan? Oli miten oli, tuo cantina on yhtä kodikas ja lämpöinen kuin mummon kutomat villasukat talvipakkasilla.

Onnellinen perjantai

Ilouutiset: Jorman yli kuukauden kestänyt jenkkikeikka saapuu tänään tiensä päätökseen! Señor lentää illalla takaisin Querétaroon. Me happy happy!

Nyt ei jaksaisi enää millään keskittyä duuneihin. Vielä tunti jäljellä ja sitten lähdetään anopin kanssa noutamaan herraa kotiin. Yeah!

Pimeä tie, mukavaa matkaa

Saavuin juuri kotiin ehkä jännimmältä ajomatkalta ikinä. Anoppilassa aika vierähtää aina niin nopeaa ja yö saapuu ihan huomaamatta. Ei siinä mitään, mutta anoppila sijaitsee puolen tunnin ajon päässä kaupungista ja ainoa tie kotiin on mutkainen ja pimeä maantie. Kaupungissa autolla huristeluun olen jo tottunut mutta pilkkopimeällä meno onkin ihan toista.

Puolen tunnin ajo muuttui 1,5 tunniksi seikkailuksi. Ensin valojen ja suuntamerkkien puuttuessa missasin oikean uloskäynnin. En tiennyt mihin asti joutuisin ajamaan jotta voisin tehdä uukkarin, mutta jatkoin rauhassa pimeydessä ikkunat auki ja ranchero -humpan kailottaessa täysillä. Sitten syttyi bensavalo. Oltiin myös Jorgen isän kanssa tarkastettu, että auto tarvitsee pikaisesti öljyä. Tähän väliin iski muutama sydämentykys, mutta olin toiveikas bensa-aseman löytymisestä. Niitä täällä riittää kuin sieniä sateella.

Saavun parin kilsan päästä Pemexille. Noin arviolta 14-vuotias poika alkaa innokkaana tankkauspuuhiin kun kysyn käykö kortti. Ei käy, joten jatkan matkaa. Löydän paikan jossa tehdä u-käännös ja ajan vihdoin oikeaan suuntaan.

Pimeyden ja mutkaisen tien vuoksi köröttelen seitsemääkymppiä kahdeksankympin alueella ja kaikki takanani olevat tulevat perseeseeni kiinni vilkuttelevaan valoja. Anteeksi nyt etten viitsi hurjastella sokkona, mutta voitte toki ajaa ohi kun tässä on kuitenkin kaksi kaistaa.

Matka tuntuu ikuisuudelta ja välillä olen varma että olen väärällä tiellä. Mutkan takaa paljastuu toinen bensa-asema, mutta ennenkuin huomaankaan se vilahtaa ohi. Miksei täällä osata laittaa tienviittoja ajoissa?

Vihdoin löydän kotitielle ja otan jopa oikean uloskäynnin. Kortin hyväksyvä bensa-asemakin löytyy ja bensapoika tankkaa tankin täyteen ja kaataa öljyt koneeseen. Annan 10 pesoa tippiä ihan vaan koska olen niin iloinen että selvisin hengissä. Eka ja vika kerta kun lähden maantielle huristelemaan pimeällä.

Jännittävää viikonalkua!

Hän joka maataan viljelee

Muutama kuukausi takaperin (eli heti muuton jälkeen) päätin kääntää osan takapihan kellertävästä nurmikkoparasta kasvimaaksi. Iskin multaan tomaatin, pinaatin, kesäkurpitsan ja korianterin siemenet. Porkkanatkin pääsivät kylvöön, mutta kasvimaan sijasta isoon muoviruukkuun. En tiedä miksi päädyin tähän ratkaisuun. Joku hetken mielenhäiriö? Jälkeenpäin ajateltuna ne olisivat varmasti viihtyneet oikein hyvin noiden muiden kanssa.

Ensimmäisenä lehtensä mullan alta ojensivat porkkanat ja pinaatit. Perässä seurasivat tomaatit ja korianteri, viimeisenä kesäkurpitsat. Tältä näytti noin kuukausi sitten:

Ja tältä eilen:

Alkuun hitaat ja kituvat kurpitsat ovat nyt vallanneet elintilan niin korianterilta kuin pinaatiltakin. Joka päivä ne puskevat uutta ja isompaa lehteä, mutta itse kurpitsoista ei ole vielä tietoakaan. Epäilen että ne ovat aikeissa laajentaa reviiriään aina tomaattien tontille asti. Pinaattiparat yrittävät kovasti sinnitellä noiden kahden  välimaastossa. Ne ovatkin kasvaneet jo erittäin kiitettävästi, voi olla että ensimmäinen sadonkorjuu koittaa jo ensi viikonloppuna! Jos näin käy uskon, että vieressä kärttäävät kurpitsat tulevat käyttämään tilaisuuden hyväkseen tunkeutuakseen pinaattien reviirille. Noh, viidakon (kasvimaan) lakien mukaan vahvin voittakoon.

Tomaateilla on vielä reilusti elintilaa. Jätin aikamoiset välit taimien kesken, koska kokemuksesta tiedän että pian ollaan tomaattiviidakossa. Niiden kasvu on ollut hidasta, mutta varmaa. Uskoisin, että parin kuukauden päästä alkaa jo punaisia palleroita kehittymään.

En anna tomaattien hitaan kasvun kuitenkaan hämätä, sillä tämä lajike on salakavala: edellisessä kämpässä erehdyin istuttamaan suloiset pikku tomaatintaimet samaan jättiruukkuun basilikan kera. Alussa ne tulivat hyvin juttuun keskenään, mutta hetken kuluttua basilika alkoi hidastaa kasvuaan ja päivä päivältä se näytti apeammalta. Pelastin raukkaparan  toiseen ruukkuun mutta ei se enää toipunut. Paholaisen tomaatit olivat kai iskeneet juuria pitkin ja vieneet basilikalta kaiken elintilan. Pidän siis silmällä noita toistaiseksi viattoman näköisiä taimia.

Korianteri pinnistää kesäkurpitsan alta:

Porkkanat näyttävän viihtyvän ruukussaan. Naattien koosta päätellen mullan alla kehittyy jo makeita, oransseja pötkylöitä. Ehkei niiden sijoitus ruukkuun ollutkaan pöllömpi idea.

Näiden lisäksi löytyy tietty perusyrtit: basilikaa, oreganoa, timjamia, jotka hengailevat tyytyväisinä omissa ruukuissaan.

Kasvimaa on aika huippujuttu. Oman ruoan kasvattamisessa on jotain kovin viehättävää. Taidan alkaa laajennuspuuhiin kunhan saan päätettyä mitä istuttaisin seuraavaksi. Varmaan erilaisia chilejä, paprikaa, kurkkua, salaattia, melonia. Kaikkia noita!

Maalasin myös viime viikonloppuna ostamani ruskeat saviruukut ja laitoin kaktukset niihin.

Tahdon sinut tähän taloon takaisin

Se tunne kun on odottanut jotain asiaa niin innoissaan, että laskee päiviä ja tunteja. On suunnitellut, leikitellyt ajatuksella siitä miten upealta tuntuu kun tuo hetki saapuu.

Ja sitten se tunne kun viime hetkellä kaikki muuttuu ja suunnaton pettymyksen varjo laskeutuu onnellisen odotuksen ylle. Se tunne valtaa minut tänään.

Mistään kuolemanvakavasta ei ole kyse. Tosin siltä se tuntui kun Jorma eilen soitti kertoakseen että joutuisi jäämään vielä Michiganiin joksikin aikaa. Hänen oli määrä palata tänään näihin aikoihin kotiin. Oli jo luovuttanut auton, pakannut kamansa ja valmis siirtymään Detroitin lentokenttähotelliin viimeiseksi yöksi kun saikin tiedon pomoltaan että reissu saakin jatkoa ainakin kaksi viikkoa. Ehkä kolme tai jopa toisen kuukauden verran. Luulin koko juttua aluksi vitsiksi, mutta pikkuhiljaa puhelun edetessä selvisi ettei hän tosiaan ole tulossa kotiin lähiaikoina.

Onneksi töissä pitää kiirettä. Päivät menevät lentäen, mutta illan tullen ja viikonloppuisin ikävä kasvaa toisinaan ylitsepääsemättömäksi. Vaikka kuukausi on mennyt yllättävän nopeasti, olimme jo enemmän kuin valmiit näkemään toisemme ja palaamaan normaalielämään. Tuntui lohduttavalta tietää toisen paluupäivämäärä, mutta nyt kun sitä ei ole tai se voi olla kahdesta viikosta kuukauteen tuntuu odostus paljon vaikeammalta.

Jorman työssä epävarmuus on aina läsnä. Koska tahansa voi käydä käsky ja silloin se on menoa. Olen ollut asiasta tietoinen alusta asti, mutta silloin kun tällaisia suunnanmuutoksia tapahtuu tuntuu se silti pahalta. Tulevaisuuden suunnittelukin on haastavaa kun ei koskaan tiedä milloin lentolippu lyödään käteen.

Ni modo, tienes que aguantar un ratito más, sanoi työkaverini. Niin, nyt on oltava kärsivällinen ja vaan kestettävä vielä hetki.

Iltalenkillä

Asumme kaupungin laidalla. Naapurustomme ulkopuolla alkaa maaseutu eli pitkät hiekkatiet maissipeltoineen. Välillä pusikosta pomppii pupujusseja, liskoja ja kulkukoiria. Traktorit puskevat pelloilla, lava-autot kuljettavat maitotonkkia ja peltotyöläisiä aamuvarhain ja illansuussa.




Hiekkatiet ovat täydellisiä lenkkeilyyn ja pyöräilyyn. Ainoa miinus on tieden varsilla virtaava sinimusta saastejoki, joka löyhkää kuolemalta.

Uudet huudit

Olen jo muutostamme asti eli kohta kahden kuukauden ajan halunnut kuvata uusia huudejamme. En vain ole saanut aikaiseksi. Tai oikeastaan en ole uskaltanut lähteä yksin kadulle kamera kädessä.

Naapurissa asuva työkaverini kertoi että maissipelloille johtavalla hiekkatiellä ammuskeltiin viime viikolla. Syy siihen etten ole kuvaillut ei ole kuitenkaan pelko ammuskelusta vaan ongelmani on enemmänkin moraalinen: mikä oikeus minulla on kuvata betonibunkkerissa tai lautahökkelissä asuvan perheen kotia tai kadun kulmassa makaavaa koditonta ja hänen kirppuista koiraansa?

Asuinalueemme on oikein mukava, mutta muurien ulkopuolella odottaa toinen maailma. Kolmen Meksikossa vietetyn vuoden jälkeen tiedän elintasoerojen olevan suuret. On kuitenkin eri asia tiedostaa kuin tottua ja ymmärtää näkemäänsä.

Kun pysähdyn hiekkatien varteen kuvamaan, lava-auto täynnä peltotyöläisiä ajaa ohi ja jokainen pää kääntyy ja jää katsomaan touhujani. Moni kamerani näkökenttään joutuva pyrkii piiloutumaan tai ainakin painamaan katseensa maahan. Kukaan ei halua tulla kuvatuksi ja ymmärrän sen täysin.







Rakastan tätä ympäristöä kaikkine epäkohtineen, kadun kulmineen, ihmisineen, kulkukoirineen ja auringonlaskuineen. En voi olla kuvaamatta, mutta ainakin voin tehdä sen muita kunnioittaen. Asiat ja ihmiset, jotka eivät päädy kameran muistikortille ovat yleensä niitä jotka eniten merkitsevät ja jäävät mieleen.