Tahdon sinut tähän taloon takaisin

Se tunne kun on odottanut jotain asiaa niin innoissaan, että laskee päiviä ja tunteja. On suunnitellut, leikitellyt ajatuksella siitä miten upealta tuntuu kun tuo hetki saapuu.

Ja sitten se tunne kun viime hetkellä kaikki muuttuu ja suunnaton pettymyksen varjo laskeutuu onnellisen odotuksen ylle. Se tunne valtaa minut tänään.

Mistään kuolemanvakavasta ei ole kyse. Tosin siltä se tuntui kun Jorma eilen soitti kertoakseen että joutuisi jäämään vielä Michiganiin joksikin aikaa. Hänen oli määrä palata tänään näihin aikoihin kotiin. Oli jo luovuttanut auton, pakannut kamansa ja valmis siirtymään Detroitin lentokenttähotelliin viimeiseksi yöksi kun saikin tiedon pomoltaan että reissu saakin jatkoa ainakin kaksi viikkoa. Ehkä kolme tai jopa toisen kuukauden verran. Luulin koko juttua aluksi vitsiksi, mutta pikkuhiljaa puhelun edetessä selvisi ettei hän tosiaan ole tulossa kotiin lähiaikoina.

Onneksi töissä pitää kiirettä. Päivät menevät lentäen, mutta illan tullen ja viikonloppuisin ikävä kasvaa toisinaan ylitsepääsemättömäksi. Vaikka kuukausi on mennyt yllättävän nopeasti, olimme jo enemmän kuin valmiit näkemään toisemme ja palaamaan normaalielämään. Tuntui lohduttavalta tietää toisen paluupäivämäärä, mutta nyt kun sitä ei ole tai se voi olla kahdesta viikosta kuukauteen tuntuu odostus paljon vaikeammalta.

Jorman työssä epävarmuus on aina läsnä. Koska tahansa voi käydä käsky ja silloin se on menoa. Olen ollut asiasta tietoinen alusta asti, mutta silloin kun tällaisia suunnanmuutoksia tapahtuu tuntuu se silti pahalta. Tulevaisuuden suunnittelukin on haastavaa kun ei koskaan tiedä milloin lentolippu lyödään käteen.

Ni modo, tienes que aguantar un ratito más, sanoi työkaverini. Niin, nyt on oltava kärsivällinen ja vaan kestettävä vielä hetki.

Iltalenkillä

Asumme kaupungin laidalla. Naapurustomme ulkopuolla alkaa maaseutu eli pitkät hiekkatiet maissipeltoineen. Välillä pusikosta pomppii pupujusseja, liskoja ja kulkukoiria. Traktorit puskevat pelloilla, lava-autot kuljettavat maitotonkkia ja peltotyöläisiä aamuvarhain ja illansuussa.




Hiekkatiet ovat täydellisiä lenkkeilyyn ja pyöräilyyn. Ainoa miinus on tieden varsilla virtaava sinimusta saastejoki, joka löyhkää kuolemalta.

Uudet huudit

Olen jo muutostamme asti eli kohta kahden kuukauden ajan halunnut kuvata uusia huudejamme. En vain ole saanut aikaiseksi. Tai oikeastaan en ole uskaltanut lähteä yksin kadulle kamera kädessä.

Naapurissa asuva työkaverini kertoi että maissipelloille johtavalla hiekkatiellä ammuskeltiin viime viikolla. Syy siihen etten ole kuvaillut ei ole kuitenkaan pelko ammuskelusta vaan ongelmani on enemmänkin moraalinen: mikä oikeus minulla on kuvata betonibunkkerissa tai lautahökkelissä asuvan perheen kotia tai kadun kulmassa makaavaa koditonta ja hänen kirppuista koiraansa?

Asuinalueemme on oikein mukava, mutta muurien ulkopuolella odottaa toinen maailma. Kolmen Meksikossa vietetyn vuoden jälkeen tiedän elintasoerojen olevan suuret. On kuitenkin eri asia tiedostaa kuin tottua ja ymmärtää näkemäänsä.

Kun pysähdyn hiekkatien varteen kuvamaan, lava-auto täynnä peltotyöläisiä ajaa ohi ja jokainen pää kääntyy ja jää katsomaan touhujani. Moni kamerani näkökenttään joutuva pyrkii piiloutumaan tai ainakin painamaan katseensa maahan. Kukaan ei halua tulla kuvatuksi ja ymmärrän sen täysin.







Rakastan tätä ympäristöä kaikkine epäkohtineen, kadun kulmineen, ihmisineen, kulkukoirineen ja auringonlaskuineen. En voi olla kuvaamatta, mutta ainakin voin tehdä sen muita kunnioittaen. Asiat ja ihmiset, jotka eivät päädy kameran muistikortille ovat yleensä niitä jotka eniten merkitsevät ja jäävät mieleen.

Palmujen ääni

Luin kirjaa yläkerrassa ja kuuntelin kun tuuli puhalsi makkarin ikkunan alla olevan palmun lehdissä. Tajusin, että tuo ääni on identtinen siihen ääneen kun lapsena soutelin kesämökillämme rantaviivan vallanneen kaislikon läpi kumiveneellä.

Se suhina kun ohi lipuvat kaislat nuolevat oranssin kumiveneen kylkiä. Suljin silmäni ja melkein tunsin hämähäkin verkkojen purkautuvan naamalleni edetessäni kaislikon läpi.

Ihmeellistä miten joku arkipäiväinen ääni, haju tai maku voi saada muistamaan vuosien takaisia yksityiskohtia. Miten yhtäkkiä voikin muistaa kirkkaasti jotain sellaista minkä luuli jo unohtaneensa kauan sitten?