Joka aamu matkalla töihin törmään Kadunlakaisijaan. Hän on mitä ilmeisimmin (tiedän, ei pitäisi tuomita ulkonäön perusteella, mutta...) repaleisista vaatteistaan, rastoittuneista hiuksistaan ja ihoaan peittävästä likakerroksesta päätellen koditon. Aina sama huivi otsallaan ja samat vaatteet, jotka näyttävät siltä, että ovat kasvaneet kiinni ihoonsa.
Hänellä on kädessään valtavan suuri harja, jolla viilettää pitkin Pino Suárezin katua lakaisten roskat ja pölyt yhteen kasaan. Uhmaten henkeään hän loikkii taitavasti bussien ja autojen seassa lakaisten ja lakaisten. Kun jalankulkija tai pyöräilijä lähestyy hän lopettaa hetkeksi, jottei nouseva pölypilvi likaa ohi menevän tyypin vaatteita.
Hän hymyilee jatkuvasti. Sellaista hullua, mutta onnellista ja ystävällistä hymyä. Eräänä aamuna kun pyyhkäisin pyörälläni ohitseen hän huikkasi ey güerita, préstame tu bike para darme una vuelta / hei blondi, lainaa mulle pyörääsi että voin heittää rundin. Nauroin vaan ja jatkoin matkaani.
Nyt sitten moikataan aina aamuisin kuin vanhat tutut. En tiedä onko kaverilla ihan kaikki muumit talossa, mutta hänen asenteensa ja iloinen mielensä huokuu hyvää energiaa tuoden valon -ja toivonpilkahduksen pilvisimpääkin aamuun.
Maailma tarvitsee lisää tällaisia lakaisijoita.
Herra Kadunlakaisijan lisäksi tällä kadulla voi törmätä kasuaalisti kanoihin. Tai vaikka Buzz Lightyeariin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti