Suursiivous

Tavarat alkavat hävitä pikkuhiljaa ja kotimme näyttää nyt aika alastomalta. Kävellessä askelet kaikuvat nurkissa kun ne vähimmätkin huonekalut loistavat poissaoloaan. Jäljellä ovat jääkaappi, sänky, 2 kappaletta kuppeja, lautasia, laseja, kattila ja paistinpannu. Näillä selvitään tiistaihin asti, jolloin olisi tarkoitus tehdä loppusiivous ja luovuttaa avaimet.

Pidin tästä kämpästä todella, erityisesti takapihan nurmikosta, jossa tuli löhöiltyä useat laiskat viikonloppuiltapäivät. Oman ruoan kasvattaminen oli myös iso plussa. Suomessa tullaan asumaan todennäköisesti jossain 40m2 kopissa, johon varmasti on totuttelemista alkuun.

Kämpän siivouksen myötä päätin myös siivota tietokoneeni, jonka suorituskyky oli uhkaavasti hidastunut kuvien, videoiden ja raskaiden ohjelmistojen myötä. Palautin tehdasasetukset, mutta en kyllä yhtään arvannut millainen show olisi asentaa kaikki tarvitsemani jutut takaisin. Tein InDesignilla oppilailleni diplomit suomen kurssille osallistumisesta, mutta nyt en saa asennettua ohjelman täysversiota enää enkä viimeisteltyä niitä. En tietenkään huomioinut sitäkään, että kaikki lataamani fontit katoaisivat bittiavaruuteen.

Maanantaina meillä on viimeinen suomen tunti, jonka haastavana ohjelmana on syödä karjalanpiirakoita, kanelipullia ja juoda glögiä. Olin jo ladannut Napapiirin Sankarit -elokuvan ja siirtänyt sen koneen puhdistuksen ajaksi ulkoiselle kovalevylle ja nyt takaisin sitä siirtäessäni tiedosto on vioittunut. Täytynee ladata uudelleen vaikka siinä kaksi päivää menikin. Argh! :D

Maanantai on myös viimeinen työpäiväni. Olen siivoillut toimistoani, käynyt läpi tavaroita ja tiedostoja ja sieltäkin heittänyt kylmästi roskikseen ainakin 500kpl käyntikortteja, kuivuneita kuulakärkikyniä, viestejä ja muita lippulappusia. Lapsille lahjoitin mm. pelikortit, värikyniä, chaquira -helmiä ja muuta askartelukamaa.

Viikonloppuna aiomme siivota myös Chiqui -ilmoitukset pois kaduilta. En halunnut luovuttaa, mutta pakko se on hyväksyä että tuskin häntä enää nähdään. Saatiin muutamia yhteydenottoja ja valokuvia, mutta yksikään niistä ei ollut pikku-Chiqui. Viime päivinä tuntemattomat lapset ovat soitelleet meille kertoen, että ovat löytäneet toisen auton alle jääneenä. Puheluiden laadusta ja ristiriitaisesta informaatiosta päätellen kyseessä on pilapuhelu. Toivon, että hän on hyvissä käsissä jonkun kotona.

En edelleenkään tajua, että ollaan lähdössä. Ehkä se iskee sitten koneessa istuessa tai viimeistään kun astun lentokentän ovista ulos kylmään joulukuiseen yöhön. Työkaverini kyselee päivittäin että miltä nyt tuntuu kun lähtö lähenee. Vastaan hänelle että yhtenä hetkenä ei miltään ja toisena iskee pelko, ilo ja jännitys. Kuin istuisi vuoristoradassa silmät sidottuina näkemättä onko edessä ylä -vai alamäki.