Meksikossa asuminen vs. turistina olo

Tässä taannoin haastattelin Skypen välityksellä erästä paisanaa, joka haluaisi tulla asumaan Meksikoon ja mahdollisesti työskennellä tässä koulussa Guadalajaran kampuksella. Siinä lörpötellessä nousi esiin monta erilaisuutta Meksikossa asumisen ja lomailun välillä. Jos siellä ruudun toisella puolella on joku, joka harkitsee pitkäaikaista (yli vuoden) asumista Meksikossa niin on muutama asia, joita kannattaa harkita ennen muuttoa. Seuraavat pointit ovat niitä, joihin lomaillessa ei edes huomannut, mutta nyt asuessa niillä on isokin merkitys.



Ihan ekaksi palkka. Minimipalkka taitaa lähteä jostain 70 pesosta (3e) päivässä. Ilta, ylityö -ja viikonloppulisät ovat täällä ihan vieraita termejä. Työkulttuuri on muutenkin jännä asia, tässä muutamia mietteitä. Ihka ensimmäinen palkkani harjoittelijana oli 1000 pesoa kuukaudessa eli huimat 33 pesoa päivässä. Tarkennettakoon, että tuolloin kuuluin vielä opintotuen piiriin, ja onneksi, sillä en olisi tuolla summalla pystynyt maksamaan edes 2000 peson vuokraani. Sitten loppui opiskelijaelämä ja palkka nousi tasaiseen tahtiin ensin 3500:aan sitten 5000:een. Tällä hetkellä tienestini päivätyöstä ja suomenkielen tunneista ovat 10 000 -11 000 riippuen kuukaudesta.



Tuolla summalla elää ihan kivasti täällä, mutta yritäpä lähteä reissuun ulkomaille ja huomaat ettei pikku pesosilla pitkälle pötkitä. Lentoliput näyttäisivät olevan samanarvoisia dollareissa, pesoissa, euroissa ja varmasti kaikissa valuutoissa, mikä ei varsinaisesti suosi heikommassa valuutassa tienaavaa tyyppiä. Olen aina pyrkinyt säästämään ainakin kolmasosan jokaisesta palkastani oli se kuinka paljon tahansa. Suomessa kioskissa työskennellessäni osa-aikaisesti säästin lentolippurahat Meksikoon viidessä kuukaudessa. Täällä kaupassa ja koulussa kokoaikaisesti työskenneltyäni lähes 3 vuotta sain vasta nyt ostettua liput Suomeen.



Olin ennen niitä ihmisiä, joita ärsytti jos joku asia ei tapahtunut sillä siunatun sekunnilla. Kiitos maahanmuuttotoimiston ja Haciendan byrokratian pinnani on kasvanut äärimmilleen enkä enää hypi seinille jos joudun jonottamaan tuntitolkulla tai jos käsittelyprosesseissa kestää kuukausia. Kaikki käyvät läpi samat systeemit eikä oikotietä onneen ole (paitsi niillä, jotka palkkaavat asianajajan tekemään kaiken puolestaan).



Meistä kumpikaan ei ole sairastunut mitenkään vakavasti satunnaisia ruokamyrkytyksiä ja flunssia lukuunottamatta. Lääkäriin meno tarkoittaa lääkkeineen yleensä vähintään 1000 peson lovea budjettiin, pahimmillaan enemmänkin. Jos pitää jäädä töistä pois niin neljästä ensimmäisestä päivästä ei makseta palkkaa. Jos sairaus kestää yli neljä päivää on mentävä IMSS:iin eli julkisen terveydenhuollon palveluun, josta minulla ei ole kokemusta. Mitään hyvää en kuitenkaan ole kyseisestä lafkasta kuullut.



Infrastruktuuriin minulla on viha-rakkaus -suhde. Pidän siitä että kaikki täällä ei ole harmaata ja samannäköistä massaa vaan talot ovat erimuotoisia ja -värisiä. Tästä hyvänä esimerkkinä centro. Kuitenkin jo valmiit asunnot näyttävät siltä kuin niitä rakennettaisiin vielä; puolet seinästä puuttuu ja talo on muutenkin rapistunut. Jorman jenkkikaveri sanoikin täällä kyläillessään "everything here looks like under construction". Hienoimpiekin asuinalueiden talojen takapiha tai sivuprofiili näyttää rakennustyömaalta, koska se mikä ratkaisee on julkisivu.



Myös se miten ahtaasti täällä rakennetaan on alkanut nyppimään. Uudet fraccionamientot näyttävät lähinnä vankiloilta selleineen, jokainen talo on kiinni toisissaan ja niitä erottaa parimetrinen betoniaita kuten meillä.Ymmärrän, että täällä on paljon ihmisiä, jonka vuoksi taloja ei vain voida rakentaa yhtä väljästi kuin esim. Suomessa. Kesäisin kivitalot ja laattalattiat ovat ihanan viileitä, mutta talven tullen saa vetää takkia päälle sisätiloissa vaikka ulkona pärjäisi ilmankin. Talot muuttuvat kylmiksi luoliksi ja kylmä viima tunkeutuu luihin ja ytimiin. Täällä myös rakennetaan ihan uskomaton määrä uusia plazoja eli ostareita. Iso osa uusista liiketiloista jää tyhjilleen tai lopettaa toimintansa muutaman kuukauden sisällä ja jäävät sitten autioitumaan. Missä ihanat puistot puineen ja lenkkeilevine ihmisineen?



Puistoista puheenollen joku idiootti haluaa rakentaa Cimatarion kansallispuistoon uuden asuinalueen(!!), siis rauhoitetulle luonnonsuojelualueelle. Toivon todella ettei tuo suunnitelma mene läpi, sillä tuo puisto on tärkeä paikka eläimille kuten ketuille, linnuille ja pupujusseille. Itselleni ja monelle muullekin se on henkireikä täällä kaupungin hälinässä.



Meksikolaisen järjenjuoksun ymmärtäminen on toisinaan pirun hankalaa. Yksi kaveri kertoi epäröivänsä yhteenmuuttoa poikakaverinsa kanssa ennen naimisiinmenoa, koska täällä yleinen sääntö on että ensin mennään naimisiin ja sitten vasta muutetaan yhteen asumaan. Perheensäkin kuulema ihmettelee mitä se sellainen on, että ensin asutaan yhdessä ilman naimisissaoloa. Sanoin, että naimisiinmeno ennen yhdessä asumista on kuin ostaisi sian säkissä, koska mielestäni kumppaninsa oppii oikeasti tuntemaan vasta kun jaetaan yhteiset sotkut, ruokalaskut ja aikaiset herätykset ( toki myös yhteiset harrastukset ja pitkät löhöilyt sängyssä kera kissan ♥ ). Yhdessä asustelu on vähän niinkuin koeaika ja sen jälkeen voidaan sitten ollaanko together forever vai jatketaanko kukin omia polkujamme.



Mikään näistä asioista ei ottanut mitenkään erityisemmin päähän ensimmäisen vuoden aikana, mutta nyt huomaan kiinnittäväni huomiota moneen juttuun. Johtuneeko ikääntymisestä (vanhuus lähestyy) ja lisääntyneestä mukavuudenhalusta vai siitä että opiskelijana ja turistina ollessa näillä jutuilla ei oikeasti ollut kovinkaan paljon merkitystä elämääni.



Lopuksi totesin kyseiselle paisanalle, että kukoistavan uraputken vuoksi tänne ei kannata tulla, mutta oman perspektiivin laajentamisen, henkilökohtaisen kasvamisen ja uuden kulttuurin tuntemisen kannalta ehdottomasti. Ylipäätään uskon, että jokaiselle tekisi hyvää asua hetki ihan toisenlaisessa ympäristössä mihin on tottunut.

Kuvat mistäpä muualtakaan kuin Cimatariosta. Viime visiitillä oli aika sumuinen meininki.