Viisi ihmetyksen aihetta Meksikossa

Aina välillä mieleeni tulee tiettyjä tyypillisiä meksikolaisia juttuja, joita alkuaikoina ihmettelin, ja joista vieläkin osa koettelee ymmärrystäni ja hermojani. Näitähän riittää, mutta listaan nyt viisi arkipäiväistä juttua, mitkä tulivat ekana mieleeni.

Avaimien kopiointi ja lukkojen avaaminen

Täällä saa mitä tahansa avainkopioita teetettyä niin monta kuin haluaa. Yhden avaimen tekoon menee noin puoli minuuttia ja normikokoiset kodinavaimet maksavat yleensä 10 pesoa eli n. 50 senttiä. Autonavaimia, työpaikan, kodin, ihan mitä tahansa avaimia. Yhtä helppoa on pyytää joku tyyppi avaamaan kotisi ulko-ovi, mikäli olet unohtanut avaimesi. Näiltä näppäriltä lukkoammattilaisilta löytyy vempeleet minkä tahansa lukon avaamiseen ja 10 sekunnissa homma on ohi. Ei kysellä mitään todistuksia tai papereita asuuko edes kyseisessä paikassa. Näitä lukko -ja avainmestoja löytyy R-Kioskien tiheydellä eli lähes joka kadunkulmasta. Onhan se hieman pelottavaa, että kuka tahansa näistä kavereista voisi murtautua melkein mihin vain jos haluaisi. En ole Suomessa koskaan joutunut kopioimaan minkäänlaista avainta tai pyytämään asunnon oven avaamista, mutta tietääkseni se ei hoidu ihan näin helposti? Tarvii kai jonkun todistuksen siitä että on oikeasti avaimen tai kämpän haltija?

Naiset kävelevät aina ei-autotien puolella

Kun nainen kävelee kävelytiellä (hyvin harvinainen asia täällä) hänen odotetaan aina kävelevän kadun puolta, ei autotien. Kaikki miespuoliset aina automaattisesti kävelevät autontien vieressä ja nainen siinä rinnalla. En ole ihan varma, mistä tämä johtuu. Olen kuullut, autontienpuolta käveleviä naisia pidetään maksullisina, mutta mene ja tiedä. Kävelen itse siellä missä tie on tasaisin ja ei-kuoppaisin, joskus keskellä ja joskus autotienreunaa.

Tippaus

Mihin tahansa meneekään aina on joku kinumassa pesoa. En nyt tarkoita kadulla olevia kerjäläisiä, vaan supermarkettien kassinpakkaajia, viene viene -tyyppejä ja liikennevaloissa olevia tuulilasinpesijöitä. On ihan ookoo maksaa näistä palveluista kun niitä haluaa, mutta hitto, täytyykö niitä pesunesteitä ruikkia tuulilaseen väkisin vaikka juuri edellisessä liikennevaloissa toinen tyyppi hinkkasi sen puhtipuhtaaksi? Kaupassa olen jokaisen pakkaajan painajainen, koska haluan itse pakata tavarani kangaskassiin enkä jokaista tölkkiä ja purnukkaa omaan muovipussiinsa. Pusseja kun ei edes pysty uudelleenkäyttämään, koska ne hajoaa jo matkalla kotiin. Ja nuo parkkipaikoilla haukanlailla vaanivat viene viene -tyypit, jotka väkisin haluavat auttaa minua peruuttamaan ulos parkkiruudusta parin peson toivossa. Tätä varten autossa ovat peilit ja päänikin kääntyy tarvittaessa.

Minä ensin -asenne

Tästä on tullut mainittua aiemminkin. Meksikossa maltti ei ole valttia vaan tarvittaessa etuillaan röyhkeästi, tallotaan varpaita, tönitään kyynerpäillä saadakseen ensin palvelua tai päästäkseen johonkin ensimmäisenä. Jään aina jalkoihin kaupoissa, joissa myydään tiskin takaa ilman vuoronumeroa, koska en vaan osaa töniä tarpeeksi ja vaatia palvelua yhtä tarmokkaasti kuin paikalliset. Olen jo edistynyt vähän tässä, silti se tuntuu aina yhtä omituiselta ja epäkohteliaalta. Liikenteessä tämä asenne vahvistuu entisestään kun tehdään älyttömiä, hengenvaarallisia ohituksia ja kisaillaan muiden autoilijoiden kanssa. Pyöräilijät ja jalankulkijat joutavat ojan puolelle, sillä he ovat oikea hidaste suhaavien moottoriajoneuvojen rinnalla.

Kutsuhuudot

Tiettyjen ruokien, tavaroiden tai palvelujen myyntiin käytetään omanlaista kutsuhuutoa -tai tunnaria. Siis samaan tapaan kun kerran viikossa Jäätelöauto saapui kadunkulmaan soittaen tunnariaan ja kaikki kylän pennut juoksivat ostamaan mansikkaveneitä. Täällä sama tekniikka toimii veitsenteroittajan, kaasumiesten, roskakuskien ja juomavesiauton kanssa. Eräänä lauantai-aamuna havahduin siihen kun ulkoa kuului huuliharppumainen vislausääni. Katsoin ulos ja siellä oli tyyppi polkupyörän selässä joku ihme kapistus tarakallaan. Jorma huusi takapihalta, että se on veitsenteroittaja. Siis mikä? Niin, tuo vislaus on veitsenteroittajan tunnari. Kurkin ikkunasta kun naapuri roudasi keittiöveitsensä tyypille, joka sitten höyläsi niitä tarakalleen ripustetulla systeemillä. Kun vesikanistereita toimittava rekka tai kaasuauto ajaa naapurustossa se tööttäilee tietyllä tavalla kutsuakseen ihmisiä ostamaan. Kun roska-auto saapuu kierrokselle sekin tööttäilee sävelmänsä, jotta ihmiset tietäisivät heittää roskat ulos. Myös tiettyjen ruokien kuten karamellisoiden bataattien myyjillä on oma tunnarinsa: he ravaavat pitkin katuja pyörillä varustetun uunin kanssa, jossa on pitkä savupiippu ja sisällä höyryän kuumia, makeita bataatteja. Kutsuhuuto muistuttaa junan veturin tuut tuut -ääntä. Aika näppärä ja hauska keksintö nämä kutsuhuudot ja tunnarit.


Ovatko muut ulkosuomalaiset törmänneet vastaanvanlaisiin juttuihin, jotka aina vain jaksavat hämmästyttää ja kummastuttaa?