RIP Kitty

Tänään olen itkenyt silmäni turvoksiin. Naapurimme pieni kissa, Kitty, kuoli tänään.

Muistan kun viime lokakuussa naapurin takapihalle saapui pienen pieni, kimeästi maukuva pentu. En nähnyt sitä, mutta kuuntelin sitä aidan takaa parin kuukauden ajan. Joulukuussa, kun se oli kasvanut tarpeeksi isoksi, se loikkasi aidan yli meidän takapihalle. Tuolloin meillä oli työkaverimme koiranpentu hoidossa (Luna ei vielä ollut kanssamme) ja he leikkivät yhdessä iloisesti.

Heti tammikuun ekana päivänä kun Luna saapui meille Kitty loikkasi taas aidan yli kurkkimaan uteliaana uutta tulokasta. Tuolloin Kitty oli vielä paljon Lunaa isompi ja vahvempi. Pienen alkumurinan jälkeen heistä tuli tuttuja ja hyvin pian ylimpiä ystäviä.

Kitty hengasi meillä sisällä useasti. Milloin se halusi tulla vain syömään tai makoilemaan tuolin pehmusteelle tai vain riehumaan Lunan kanssa. Se käyttäytyi aina hyvin, mutta toisinaan sekosi täysin kissanmintulla maustetuista lelupalloista.

Viime viikolla omistajansa antoivat tälle kylvyn koska valkoinen turkkinsa oli jo vallan musta kaikesta pyörimisestä. Pesu oli Kittylle järkytys ja sen jälkeen se kiipesikin aidan yli ja juoksi meidän keittiöön vettä valuvana ja tärisevänä. Annoin sille pyyhkeen ja raksuja. Luna auttoi turkkinsa kuivaamisessa ja parissa tunnissa se oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Aamuisin sillä oli tapana rynnätä meille sisälle samantien kun kuuli takaoven aukeavan. Tänä aamuna Kittyä ei kuitenkaan kuulunut. Mietittiin, että ehkä se oli vielä omassa kotonaan. Puolen päivän aikoihin lähdettiin hakemaan Jorman autoa kulman takana olevasta pesulasta. Käveltiin katua pitkin normaalisti emmekä huomanneet mitään kummallista. Noudimme auton ja ajoimme takaisin samaa katua. Huomasimme, että tiellä oli auto pysähtyneenä. Vanha mies ratin takana ja nainen ulkona. Auton takana jokin litistynyt ja valkoinen, emme nähneet kunnolla mikä. Käänsin päätäni ja olin tunnistavani tutun hopeisen kaulapannan kaiken sen karvan ja epämääräisyyden keskeltä.   Nainen nosti tuon kasan syliinsä ja silloin automme kääntyi ja näkökenttäni hävisi.

Saavuimme kotiin ja jäin miettimään ettei se voisi olla Kitty. Se ei koskaan lähtenyt kadulle, ei niin kauas ainakaan, sillä se oli pelokas ja varovainen kissa. Yritin soittaa naapurin ovikelloa kysyäkseni josko se olisi sisällä heidän kanssaan. Ei vastausta.

En saanut mielenrauhaa, joten palasimme katsomaan. Vanha nainen oli nostanut sen tienvarteen, mutta olivat jo poistuneet paikalta. Astuin ulos autosta ja kävelin tuon kasan luo nähdäkseni mikä se oli. En pystynyt vilkaisemaan kuin kerran ja purskahdin itkuun samantien.

Kun saavuimme takaisin kotiin otin Lunan syliin ja halasin häntä kovasti.

Lepää rauhassa, Kitty. Toivon, että missä olet nyt on tarjolla vain pelkkää tonnikalaa, makupaloja ja kissanminttua. Olet meidän ja Lunan muistoissa aina ♥