Pimeä tie, mukavaa matkaa

Saavuin juuri kotiin ehkä jännimmältä ajomatkalta ikinä. Anoppilassa aika vierähtää aina niin nopeaa ja yö saapuu ihan huomaamatta. Ei siinä mitään, mutta anoppila sijaitsee puolen tunnin ajon päässä kaupungista ja ainoa tie kotiin on mutkainen ja pimeä maantie. Kaupungissa autolla huristeluun olen jo tottunut mutta pilkkopimeällä meno onkin ihan toista.

Puolen tunnin ajo muuttui 1,5 tunniksi seikkailuksi. Ensin valojen ja suuntamerkkien puuttuessa missasin oikean uloskäynnin. En tiennyt mihin asti joutuisin ajamaan jotta voisin tehdä uukkarin, mutta jatkoin rauhassa pimeydessä ikkunat auki ja ranchero -humpan kailottaessa täysillä. Sitten syttyi bensavalo. Oltiin myös Jorgen isän kanssa tarkastettu, että auto tarvitsee pikaisesti öljyä. Tähän väliin iski muutama sydämentykys, mutta olin toiveikas bensa-aseman löytymisestä. Niitä täällä riittää kuin sieniä sateella.

Saavun parin kilsan päästä Pemexille. Noin arviolta 14-vuotias poika alkaa innokkaana tankkauspuuhiin kun kysyn käykö kortti. Ei käy, joten jatkan matkaa. Löydän paikan jossa tehdä u-käännös ja ajan vihdoin oikeaan suuntaan.

Pimeyden ja mutkaisen tien vuoksi köröttelen seitsemääkymppiä kahdeksankympin alueella ja kaikki takanani olevat tulevat perseeseeni kiinni vilkuttelevaan valoja. Anteeksi nyt etten viitsi hurjastella sokkona, mutta voitte toki ajaa ohi kun tässä on kuitenkin kaksi kaistaa.

Matka tuntuu ikuisuudelta ja välillä olen varma että olen väärällä tiellä. Mutkan takaa paljastuu toinen bensa-asema, mutta ennenkuin huomaankaan se vilahtaa ohi. Miksei täällä osata laittaa tienviittoja ajoissa?

Vihdoin löydän kotitielle ja otan jopa oikean uloskäynnin. Kortin hyväksyvä bensa-asemakin löytyy ja bensapoika tankkaa tankin täyteen ja kaataa öljyt koneeseen. Annan 10 pesoa tippiä ihan vaan koska olen niin iloinen että selvisin hengissä. Eka ja vika kerta kun lähden maantielle huristelemaan pimeällä.

Jännittävää viikonalkua!