Kaikki alkoi pahvimukista

Kuviteltu ote jonkin ihmistä seuraavan lajin biologian oppikirjasta. Kappale: ihminen.

Olipa kerran ihminen. Hän otti materian ja muutti sen muotoon, joka palveli häntä muutamasta minuutista pariin vuoteen riippuen esineen käyttötarkoituksesta: puhelinta ja tietokonetta hän saattoi käyttää muutamankin vuoden kun taas pahvimuki jouti roskiin heti kun kahvi oli siitä juotu. Olipa esine mikä tahansa niin lopulta hän heitti sen menemään. "Poissa silmistä, poissa mielestä" -ajatteli hän ja otti lisää materiaalia, muokkasi sen tarpeeseensa sopivaksi, käytti hetken ja heitti pois kun se ei enää palvellut häntä. Näin jatkui ja jatkui ja jatkui. 

Vuosien kuluessa rakennusaineita oli aina vaikeampi löytää ja hän oppi käyttämään erilaisia materiaaleja, mutta aina lopulta jokainen niistä ehtyi, jolloin hänen oli löydettävä uusi materiaali. Eräänä päivänä materiaaleja hakiessaan hän etsi ja etsi ja etsi muttei löytänyt. Tai löysi kyllä kaiken sen saman materian mitä oli vuosien varrella käyttänyt, mutta se oli miljoonissa eri muodoissa, joista yksikään ei palvellut häntä. Ne makasivat hänen ympärillään, siellä täällä, unohdettuina ja täysin käyttökelvottomina. Hän katsoi ympärilleen ja tunnisti joitain esineistä, joita oli vuosien mittaan käyttänyt, mutta suurinta osaa hän ei muistanut koskaan nähneensäkään. Miten hän oli voinut unohtaa? Kaiken tämän hän oli valmistanut hetkellisiin tarpeisiinsa, tehdäkseen elämästään helpompaa, tehdäkseen olonsa turvalliseksi, säästääkseen aikaa ja vaivaa, saadakseen enemmän huomiota kanssaihmisiltä, tunteakseen itsensä tärkeäksi ja voimakkaaksi. 

Hän oli kuvitellut olevansa tärkein asia ja laji maailmassaan - kaikkivoipa laji, jolle tuon planeetan kaikki materiaali kuului ja jolla hän saattoi tehdä mitä ikinä halusi. Hän piti itseään luontoa mahtavampana, muokaten sitä käyttötarkoitukseensa sopivaksi sen sijaan että olisi itse sopeutunut. Näin hän söi elintilan kaikilta lajeilta, lopulta myös itseltään.

* * * * *

Samoin toimivat myös syöpäsolut.

Tämän ajatusvirtani inspiraatio oli keskustelumme Jorman kanssa, joka lähti liikkeelle pahvimukista. Aiemmin tänäan Jorma oli syönyt eräässä nimeltä mainitsemattomassa pikaruokalassa ja ollut suoranaisesti vaikuttunut roskan määrästä, jonka noin 100 asiakasta sai aikaiseksi puolen tunnin aikana. Tämän hän kertoi minulle juodessamme kahvia pahvimukeista ja siitä lähti käyntiin pohdinta kuinka materian määrä maailmassamme on vakio ja kuinka ihminen muuttaa sen muotoa jatkuvasti.

Kertakäyttöastiat ovat vain murto-osa materiasta, jota muokkaamme käyttöömme sopivaksi. Otan ne kuitenkin esimerkiksi, koska mielestäni ne ovat turhimmasta päästä kaikista esineistä, joita käytämme. Kertakäyttöastioiden trendi ei ulotu Jenkeissä ainoastaan pikaruokaravintoloihin vaan työpaikkaruokaloihin ja hotelleihin myös. Hotellimme aamupalalla kahvi menee pahvimukiin, puuro styroksi(?)kulhoon ja baageli muovilautaselle. Levitteet, marmeladit ja hunaja tulevat pienissä muovissa annospakkauksissa, joita toisinaan uppoaa useampi per nassu. Kaikki lusikoidaan ja haarukoidaan muoviaterimilla. Roskikset täyttyvät pikavauhdilla pahvi -ja muovihötöstä, muoviin pakatuista muovipilleistä, jotka vain muutaman minuutin käytön jälkeen muuttuvat roskaksi.

would you like some coffee in your trash, sir? (kuva täältä)

Mäkkärissä muistan vieneeni ulos yhden vuoron aikana 18 jätesäkillistä roskia. Siis pienen kylän kiireetön Mäkkäri tuotti puolikkaan aukioloaikansa aikana 18 jätesäkillistä roskaa. Tämän kun suhteuttaa maailman suurkaupunkien pikaruokalaoihin, ravintoloihin, hotelleihin jne. niin voidaan miettiä sitä p*skan määrää mikä syntyy ei päivässä vaan jo pelkästään tunnissa. Yksi mieltäni askarruttanut kysymys on aina ollut: mihin tämä kaikki päätyy? 

Vastaus on ikuinen mysteeri, johon Jorman kanssa usein liittelemme vaikka millaisia tarinoita ja salaliittoteorioita. Kuitenkin vielä kiinnostavampaa olisi kokea se hetki kun ihmiset tajuavat muuttaneensa kaikki luonnonvarat roskaksi, jättäen jälkeensä loputtomat kasat materiaa, joka ei hyödytä ketään. Vaikka ollaankin hyvää vauhtia matkalla tuohon pisteeseen niin luulempa että elinaikanani saan vain (toivottavasti) todistaa öljyn loppumista.

Ihmiset ajattelevat lyhytkantoisesti. Olemme hyvin mukavuudenhaluisia. Teemme kaikkemme helpottaaksemme elämäämme, tehdäksemme siitä mukavampaa ja vähemmän stressaavampaa. Emme halua kuluttaa päiviämme tehden asioita, joista emme pidä. Haluamme olla perheemme ja ystäviemme kanssa, harrastaen ja tehden asioita joista oikeasti nautimme. Silti väittäisin, että moni meistä viettää 90% ajastaan tehden töitä tai miettien töitä ja tulevaisuutta, rahaa. Sitten kun on rahaa niin sillä ostetaan hienoja juttuja, joiden uskomme helpottavan elämäämme. Tavaraa tai rahaa ei kuitenkaan koskaan ole tarpeeksi: mitä enemmän tienaamme sitä enemmän tuhlaamme. Tiedän, että 95% omistamastani tavarasta on turhaa. Olen hankkinut tavarani, jotta minulla olisi tekemistä, jotta kehittäisin itseäni, jotten tylsistyisi, mutta selvitäkseni hengissä en oikeasti tarvitse muuta kuin katon pääni päälle ja ruokaa. Olen täysin mukana tässä kollektiivisessa tuhlailussa, täysin tietoisena typeryydestäni ja samalla täysin tiedottomana kuinka löytää ulospääsy. Muutanko autiolle saarelle, jossa raha ei ole synonyymi selviämiselle?

Pohdimme myös sitä kuinka absurdi asia on raha. Se on vain paperia ja metallia ja vielä useimmiten vain numeroita pankkitilillämme. Ei mitään konkreettista vaan pelkkä käsite, jonka joku on keksinyt. Silti sen vuoksi ollaan valmiita tekemään ihan mitä vain: paiskimaan töitä vuosikaudet, juonittelemaan ja valehtelemaan, jopa tappamaan. Mitä jos huomenna joku päättääkin, että pahvimuki toimii tästä lähin vaihdon välineenä? Uskovatko ihmiset tämän yhden henkilön päätöstä ja alkavat hamstraamaan pahvimukeja?

Onko olemassa sellaista systeemia, joka jäljittäisi jokaisen tavaran, kertakäyttöastian, nenäliinan, maitopurkin, sanomalehden, kulahtaneen H&M:n topin ja aivan kaiken, jonka yksi ihminen on elämänsä aikana heittänyt pois ja kokoaisi sen kaiken yhteen läjään hänen eteensä, jotta hän voisi nähdä millaisen kasan hänen henkilökohtainen kulutuksensa on tuottanut?

Jos aihe kiinnostaa enemmän niin vilkaisepa Story of Stuff:

Hotellimme aamupalahenkilöstö on jo lakannut ihmettelemästä kun joka aamu roudaan posliinilautaset -ja kupit huoneestamme alakertaan ihan vain nauttiakseni aamupalani niiltä. Vaikka olenkin nähtävästi ainoa, joka niin tekee niin jostain on aloitettava. Ehkä vain kuvittelen, mutta ruoka myös maistuu paljon paremmalta kunnon astioilta nautittuna kuin mustalta muovilautaselta.