Se tunne kun on odottanut jotain asiaa niin
innoissaan, että laskee päiviä ja tunteja. On suunnitellut,
leikitellyt ajatuksella siitä miten upealta tuntuu kun tuo hetki saapuu.
Ja sitten se tunne kun viime hetkellä
kaikki muuttuu ja suunnaton pettymyksen varjo laskeutuu onnellisen odotuksen
ylle. Se tunne valtaa minut tänään.
Mistään kuolemanvakavasta ei ole kyse.
Tosin siltä se tuntui kun Jorma eilen soitti kertoakseen että joutuisi jäämään
vielä Michiganiin joksikin aikaa. Hänen oli määrä palata tänään näihin aikoihin kotiin. Oli
jo luovuttanut auton, pakannut kamansa ja valmis siirtymään Detroitin
lentokenttähotelliin viimeiseksi yöksi kun saikin tiedon pomoltaan että reissu
saakin jatkoa ainakin kaksi viikkoa. Ehkä kolme tai jopa toisen kuukauden
verran. Luulin koko juttua aluksi vitsiksi, mutta pikkuhiljaa puhelun edetessä
selvisi ettei hän tosiaan ole tulossa kotiin lähiaikoina.
Onneksi töissä pitää kiirettä. Päivät
menevät lentäen, mutta illan tullen ja viikonloppuisin ikävä kasvaa toisinaan
ylitsepääsemättömäksi. Vaikka kuukausi on mennyt yllättävän nopeasti, olimme jo
enemmän kuin valmiit näkemään toisemme ja palaamaan normaalielämään. Tuntui lohduttavalta tietää toisen paluupäivämäärä, mutta nyt kun sitä ei ole tai se voi olla kahdesta viikosta kuukauteen tuntuu odostus paljon vaikeammalta.
Jorman työssä epävarmuus on aina läsnä.
Koska tahansa voi käydä käsky ja silloin se on menoa. Olen ollut asiasta tietoinen alusta asti, mutta silloin kun tällaisia suunnanmuutoksia tapahtuu tuntuu se silti
pahalta. Tulevaisuuden suunnittelukin on haastavaa kun ei koskaan tiedä
milloin lentolippu lyödään käteen.
Ni
modo, tienes que aguantar un ratito más, sanoi
työkaverini. Niin, nyt on oltava kärsivällinen ja vaan kestettävä vielä hetki.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti