Uudet huudit

Olen jo muutostamme asti eli kohta kahden kuukauden ajan halunnut kuvata uusia huudejamme. En vain ole saanut aikaiseksi. Tai oikeastaan en ole uskaltanut lähteä yksin kadulle kamera kädessä.

Naapurissa asuva työkaverini kertoi että maissipelloille johtavalla hiekkatiellä ammuskeltiin viime viikolla. Syy siihen etten ole kuvaillut ei ole kuitenkaan pelko ammuskelusta vaan ongelmani on enemmänkin moraalinen: mikä oikeus minulla on kuvata betonibunkkerissa tai lautahökkelissä asuvan perheen kotia tai kadun kulmassa makaavaa koditonta ja hänen kirppuista koiraansa?

Asuinalueemme on oikein mukava, mutta muurien ulkopuolella odottaa toinen maailma. Kolmen Meksikossa vietetyn vuoden jälkeen tiedän elintasoerojen olevan suuret. On kuitenkin eri asia tiedostaa kuin tottua ja ymmärtää näkemäänsä.

Kun pysähdyn hiekkatien varteen kuvamaan, lava-auto täynnä peltotyöläisiä ajaa ohi ja jokainen pää kääntyy ja jää katsomaan touhujani. Moni kamerani näkökenttään joutuva pyrkii piiloutumaan tai ainakin painamaan katseensa maahan. Kukaan ei halua tulla kuvatuksi ja ymmärrän sen täysin.







Rakastan tätä ympäristöä kaikkine epäkohtineen, kadun kulmineen, ihmisineen, kulkukoirineen ja auringonlaskuineen. En voi olla kuvaamatta, mutta ainakin voin tehdä sen muita kunnioittaen. Asiat ja ihmiset, jotka eivät päädy kameran muistikortille ovat yleensä niitä jotka eniten merkitsevät ja jäävät mieleen.