Se paikka

Olipa kerran tyttö joka rakasti vuorille matkustamista. Aina tilaisuuden tullen hän pakkasi reppunsa ja suuntasi kohti kaukaisuudessa kohoavia sinisiä vuoria. Hänestä oli aivan uskomatonta, että jo tunnin matkan päässä tunkkaisesta suurkaupungista oli mahdollista löytää niin kauniita maisemia, rauhallisuutta ja puhtautta. Se oli kuin toinen maailma, jonka joku erittäin vilkkaan mielikuvituksen omaava oli rakentanut niille, jotka haluavat loikata pois oravanpyörästä aina silloin tällöin.

Vuorilla tarpoessaan tai pyöräillessään hän pani merkille aina yhden asian: hän kiinnitti valtavaa huomiota yksityiskohtiin. Jokaisella kalliolla ja kivellä oli omintakeinen värinsä ja muotonsa. Ajoittain hän pysähtyi kielekkeelle kuuntelemaan alhaalla joessa solisevaa vettä.


 Jokainen kivi, kasvi ja eläin näyttivät ainutlaatuisilta taideteoksilta, joita olisi voinut ihailla ikuisuuksia.

Vuorten hiljaisuudessa hän usein pohti elämäänsä ja unelmiaan. Vuorien ympäröimänä hän tunsi pystyvänsä kuuntelemaan helposti sisäistä ääntään ja tekemään päätöksiä. Monesti hän istui jopa tuntikausia samalla kielekkeellä ihaillen upeaa maisemaa sen kummempia pohtimatta. 

Kun kävellessä tai pyöräilessä iski nälkä hänen tarvitsi vain pysähtyä hetkeksi katselemaan ympärilleen ja poimia puista banaaneja, mangoja, papajoita ja granaattiomenoita.  

Yöt olivat usein viileitä ja erittäin sateisia. Toisinaan taas sadepilvistä ei ollut merkkiäkään ja tähdet loistivat suurina ja kirkkaina. Aamuisin vuoret olivat ehdottomasti kauneimmillaan: vastaheränneenä maailma oli hiljainen ja rauhallinen.

Päivät vuorilla kuluivat nopeasti ja kaupunkiin paluu tuntui tapahtuvan aina liian nopeasti. Paluumatkalla kaupunkiin hänen mielensä oli aina haikea, kuitenkin onnellinen tietäessään palaavansa pian seikkailemaan uusiin paikkoihin, joita vuoret kätkivät sisäänsä.

Vuoret olivat hänen salainen se paikka, johon hän menee levätäkseen, rentoutuakseen tai löytämään ratkaisuja. Se taianomainen paikka, joka tuntuu tutulta kuin oma koti.