Comeback to Sierra: surrealistinen viidakkoseikkailu

Ensimmäisen Sierra -reissun jälkeen vannoin palaavani takaisin viidakon ja vuorten pariin mahdollisimman pian. Comeback on siis ollut agendalla toukuusta lähtien, mutta aina tilaisuuden tullen on ilmaantunut muita reissuja, suunnitelmia tai juuri kun hetki on ollut otollinen, rannikolle saapuu raivoisa hurrikaani aiheuttaen rankkasateet vuoristoon. Viime viikonloppuna ihme kuitenkin tapahtui: pakkasimme teltan ja makuupussit ja suuntasimme kohti viidakkoseikkailua.

Ennenkuin menen itse asiaan, niin kerrompa muutaman faktan näin viime viikkoihin liittyen. Eilen luin loppuun ensimmäisen kirjani espanjaksi - pieni askel ihmiskunnalle, suuri askel minulle. Kirja, Los Cuatro Acuerdos (Miguel Ruiz), kertoo mesoamerikkalaisen kansan, toltekkien, filosofiasta ja 'neljästä sopimuksesta' joita seuraamalla ihminen voi vapautua pelosta ja täysin hallita elämäänsä. Loistava teos, pisti miettimään paljon itseäni, ihmisiä ympärilläni ja elämää ylipäätään. Tätä kirjaa lukiessa tuntui että muinaiset kansat tiesivät paljon enemmän elämästä ja olivat paljon viisaampia kuin nyky-ihminen koskaan. Sen sijaan että kehittyisimme ajattelijoina ja ihmisinä, kehitämme uutta teknologiaa, rakennamme koneita helpottamaan elämäämme ja ajattelemme kuinka voimme maksimoida tuoton ja hyödyn. Niinku Jukkis lauloi: 'Hyljätkäämme tuhon tanssi joka menee näin: yksi askel eteen ja kaksi taaksepäin.'

Ja kyseistä aihetta sivuten: teille jotka ette vielä nähneet Zeitgeist -elokuvaa, katsokaa se nyt.

Viime viikolla eksyin Home Depotiin (Ikean ja Rautakaupan välimuoto) ostamaan ruuveja riippumaton kiinnittämistä varten. Ostokseni tehtyä olin jo takaisin parkkipaikalla kun huomasin ulkoseinustalla huikean yrttivalikoiman. Pienissä ruukuissa oli ruohosipulin, salvian, persiljan, cilantron ja sun muiden rehujen taimia, hinta 17 pesoa. Mukaan lähti pikkuruinen albacha eli basilika, joka pääsi kotona etupihalta kaivettuun multaan ja saviruukkuun. Nyt keittiötämme koristaa ja hajustaa hurjaa vauhtia versoava yrttipuska jonka sadosta tulee joko pestoa, piirasta, salaattia tai jotain muuta herkkua.

Joulusikaa lihotetaan ennen teurastusta.

Ei niin hyvää etteikö jotain pahaakin. Sainpa tässä selville, että viisumini oli vanhentunut jo kesäkuussa. Tammikuussa tekemämme viisumihakemus ja toimitus oli mennyt putkeen Riikan ja Elinan osalta jotka molemmat saivat viralliset viisumit - minulle sen sijaan kerrottiin etten tulisi saamaan viisumikorttia mutta oleskelulupani on 365 päivää ja maahanmuuttovirastolla on kaikki minusta tarvittavat tiedot ja dokumentit. Tässä vaiheessa haistoin jo palaneen käryn, mutta mitäs pieni vaihtari voi muuta tehdä kuin luottaa koulun omaan asianajajaan, joka vakuuttaa kirkkain silmin että kaikki on kunnossa ja voin oleskella Meksikossa vuoden päivät ilman huolta. Aika kului ja tuli kesä. Laitoimpa sähköpostia arvon herra asianajajalle kertoen että vaihtoni jatkuu vielä joulukuuhun asti - ei vastausta kuuna päivänä. Syksyllä koulun alettua mielessäni hautui ajatus mitä jos, mitä jos... ja maanantaina maahanmuuttovirastossa vierailtuani karmea totuus tuli lopulta ilmi: toimistolla ei ollut mitään tietoja minusta. Ainoa mitä pystyin tekemään oli näyttää lentokoneessa täyttämääni maahantulokaavaketta, joka sallii minulle 180 päivää maassa oleskeluun. Virkailija pudisti päätään ja totesi kylmästi, että olen ollut lähes 4kk luvattomasti Meksikossa ja että joudun maksamaan sakkoa laittomasta maassaolosta. Loistavaa. Tuohtuneena hyppäsin taksiin, ajoin koululle ja soitin vihaisen puhelun arvon asianajajalle kysyäkseni mikä oli homman nimi. Tiesin kyllä, että yleinen fakta on ettei meksikolaisiin asianajajiin tai virkamiehiin ole luottamista, mutta vahingosta viisastuu. Nyt on uusi viisumihakemus vetämässä vaikka päivät alkavat käymään jo vähiin.. Katsotaan mitenkä käy.

Ja nyt asiaan: Lauantai aamuna pakkasimme kimpsut ja kampsut telttailua varten ja otimme suunnan kohti Sierra Gordaa. Sen kummempaa suunnitelmaa tai päämäärää, ajoimme pitkin mutkaista vuoristotietä noin viisi tuntia, kunnes ohitimme Queretaron ja San Luis Potosin osavaltion rajan. Sierra Gorda muuttui Huasteca Potosinaksi ja päädyimme pikkuruiseen kylään nimeltä Xilitla.

Aamuinen Bernando Quintana

 Sierran maisemat ovat aina yhtä upeita.

Maanteiden kuningas: El perron

Ylempänä vuoristossa oli lähes suomalaista mäntymetsää.

 Perillä Xilitlan kylässä.

Vuonna 1945 englantilainen runoilija, taitelija ja rikas kuninkaalliseen sukuun kuuluva heppu Edward James matkusti Xilitlan viidakkoon ja rakastui paikkaan niin että päätti rakentaa talonsa sinne. Rikkaana kaverina hän päätti talon lisäksi muokata koko metsän pyhätöksi ainutlaatuiselle kasvillisuudelle, orkideoille, puille, perhosille, eläimille jne, joten hän rakennutti viidakon täyteen surrealistisia, värikkäitä, asumiskelvottomia rakennelmia - portaita jotka eivät johda mihikään, huoneita ilman ovia ja ikkunoita, päämäärättömiä siltoja ja kaaria, eläin -ja kasviaiheisia veistoksia. Paikan nimi on Las Pozas.

Guadalupen patsas suojelemassa seikkailijoita 

Sisällä puistossa kävi ilmi että herra James oli ottanut kaiken hyödyn irti vuorilta virtaavaasta turkoosista vedestä. Kalliot olivat veistetty täyteen pieniä altaita, joihin vesi kerääntyi muodostaen lukemattomia uima-altaita.

Uinnin jälkeen jatkoimme tutkimusmatkaa valtaisassa kivilabyrintissa.

Vakava lehtibongari

Välillä iski korkeanpaikan kammo kiipeillessä huteria ja kaiteettomia rappusia, mutta kiivettyäni korkeimmalle huipulle pelko katosi.

Jorge oli vieraillut Las Pozasissa vuosia aiemmin ja kertoi että tuolloin turismi ei ollut vielä löytänyt kyseistä kultakaivosta ja valjastanut tätä erikoislaatuista kohdetta rahantekoa varten. Nyt tonteille oli ilmestynyt eurooppalaisten hippien mökkikylä ja Jamesin rakennelmien läheisyydessä telttailu oli kielletty. Sen sijaan virallisena telttailualueena toimi läheisen maitotilan ruohikko, jonka kanssamme jakoivat bussilastillinen lukio-opiskelijoita. Hieman harmitti ettemme voineet pystyttää telttaamme joen varteen kuten viime reissulla.

Un chapulín, Oaxacan tunnetuin herkku 

Banaanipuu

Seuraavana aamuna halusimme nähdä vesiputouksen, joka tosin oli lukittujen aitojen takana. Tiedustelimme paikalliselta pikkupojalta koska portit avataan ja tämä vastasi ettei tiedä, ja että varma keino päästä sisään on kulkea jokea ylöspäin, tunnelin läpi aitojen toiselle puolelle. Tässä säästäisime myös päätähuimaavan 20 peson pääsymaksun. Mikä ettei. Uintivarusteet päälle ja jokea uimalla ylöspäin.


Kuten aina, vietimme yömme shackissa, tällä kertaa tien varresta löytyneessä peltihökkelissä...

...hähä, ei sentään. Telttailimme lukiolaisten kanssa maitotilan nurmikolla.

Kiivettyämme jokea pitkin saavuimme vihdoin tunnelille, jota ennen seurasi vaatteet päällä uintia likavedessä. Nice.

Sisäpuolella tapasimme hepun, joka ihmetteli kuinka olimme päässeet sisälle. Hän kertoi että paikka oli toistaiseksi suljettu tien rakennuksen vuoksi ja että vesiputoukselle päästäkseen ainoa keino oli rypeä tiheän viidakon läpi macheten avustuksella. Matka jatkui hämähäkinverkkoja väistellen, kiveltä toiselle hyppien.

Kahvipapuja

Hetken tarpomisen jälkeen alkoi kuulua tuttua kohinaa ja muutaman mutkan jälkeen pienen pienet vesipisarat huuhtelivat kasvojamme. Putous oli kerrassaan upea. Alapuolella oli vielä altaita, joissa kelpasi polskutella.

Vesiputoukselta palaessamme törmäsimme outoon kilpikonnan muotoiseen hökkeliin. Jorgen mukaan kyseessä oli meksikolainen sauna - kyllä - sauna keskellä kuumankosteaa trooppista ilmastoa. Sisätilat olivat täynnä saviruukkuja, reunoilla oli istumatilaa ja keskellä kuoppa kiviä varten.

Päätimme palata vielä Las Pozasiin, sillä edellisen päivän seikkailut jäivät lyhyeen auringon laskettua.

Kuten näistä miljoonista perhos -ja ötökkäkuvista voi päätellä - metsä suorastaan kuhisi erivärisiä ja kokoisia olioita, eniten kuitenkin perhosia, jotka olivat erityisen tuttavallisia ja lepposia. Lähemmän tarkastelun seurauksena havaitsimme että nämä perhoset tykkäsivät syödä maassa lojuvia, pieniä ruskeita papanoita, joiden alkuperä saati koostumus jäi meille mysteeriksi. Joka tapauksessa niistä lähti makean alkoholimainen tuoksu, joka mitä ilmeisimmin humallutti nämä värikkäät siivekkäät.

Banaanin, kahvin ja humalluttavien papanoiden lisäksi viidakko oli tulvillaan appelsiinipuita, joiden oksat notkuivat mehukkaista hedelmistä.

Kalliota ylös kiipiessämme löysimme tiemme edellisen päivän vesiputouksen yläpuolelle.

Reunalla

Lopuksi kiipesimme aivan huipulle asti, josta löytyi koko metsän huterin luomus: La casa de las nublas eli pilvitalo. Hökötys oli rakennettu bambunoksista ja sijaitsi kielekkeen reunalla. Ylhäältä pystyi näkemään koko viidakon ja Xilitlan kylän.

Jep,  tässä olivat uusimmat seikkailut pähkinänkuoressa! Koulua jäljellä alle kuukausi, jonka jälkeen yhtenä vaihtoehtoja on tuhlata viimeiset viikot Chiapasin osavaltiossa seikkaillen viidakoissa ja pyramideilla. Yucatan ja Quintana Roo olisivat myös vahvoilla, mikäli rahatilanne sallisi. Katsotaan miten käy. Palataan!