Random stuff

Jorman lähdöstä on jo yli kuukausi, enkä voi käsittää miten nopeasti aika on kulunut. Päivät sekoittuvat toisiinsa ja maanantai vaihtuu perjantaihin huomaamatta ja taas on yksi viikko takana. Muun muassa seuraavia asioita on mahtunut viime viikkoihin:







Olen aloittanut taas aamupuuroilun. Suomessa vedin aina aamupalaksi lautasellisen neljänviljanpuuroa mustikoilla sun muilla lisukkeilla, mutta tämä rutiini loppui aika nopsaan Meksikoon palatessa. Täällä kaurahiutaleet ovat omituisia, jäävät koviksi eivätkä edes maistu samalta. Nyt viime aikoina puuronhimoissani olen kuitenkin tehnyt mikropuuroa aika hyvällä menestyksellä.  Salaisuus piilee hiutaleiden blendaamisessa, jotta niistä tulee pienempiä ja helpommin kypsyviä. Kokonaisia hiutaleita valmistettaessa lopputulos on kovia, limaisia hiutaleklönttejä kuumassa vedessä, ew.




Aloitin myös pole fitnessin uudelleen. Meidän lähellä on studio, jonne polkee kymmenessä minuutissa. Tunnitkin alkavat sopivasti 6 illalla, jolloin ehdin töiden jälkeen käydä moikkaamassa kissoja ja vaihtaa vaatteet. Tankoilu on kyllä kivaa, siinä yhdistyy voimaharjoittelu, koordinaatio ja tasapaino ja staattiset liikkeet. Ja näyttää myös upealta kun sen osaa tehdä hyvin!





Lukutoukka on jälleen luikerrellut sisuksiini, koska koneella istumisen sijaan huomaan yhä enemmän istuvani takapihalla kirja ja kahvikuppi kädessäni. Olen kaivellut pahvilaatikossa olevaa kirjakätköämme, josta löysin Jorman vanhoja koulukirjoja, muistiinpanoja, nuottikirjoja ja ruokalehtiä. Löysin kirjan nimeltään La Meta ( The Goal), joka kertoo erään johtajan yrityksestä pelastaa tappiota tekevä tehtaansa. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta ihan tosi paljon ajatuksia herättävää tekstiä siitä kuinka joskus on kyseenalaistettava vanhat toimintamallit ja ennakkoluulottomasti kokeiltava ihan uusia juttuja löytääkseen ratkaisu johonkin pulmaan. Jos haluaa saavuttaa jotain, mitä ei ole koskaan saavuttanut on tehtävä asioita, joita ei ole koskaan tehnyt.






Sunnuntai-aamuisin olen käynyt juoksemassa tai pyöräilemässä Cimatarion kansallispuistossa. Nämä kuvat ovatkin viime viikonlopulta. Minulla on koneella varmasti tuhansia kuvia tästä paikasta ja joka kerta raahaan kameran mukaani, koska en vaan saa tarpeekseni. Puiden latvoissa ja vuorien huipuilla hitaasti liikkuva sumu ja pilvien välistä kurkisteleva aamuaurinko ovat kauneinta mitä täällä kaupungissa voi olla.





Olen puistossa yleensä heti aamuseiskalta aukeamisaikaan, koska tuohon aikaan on ihanan viileää ja raikasta. Liikennettäkään ei ole juuri ollenkaan, joten ei tarvitse kykkiä ruuhkassa tai odotella liikennevaloissa. Viime viikonloppu oli sateinen joten sunnuntai-aamuna kaikki polut olivat mutaisia, mutta se ei menoa haitannut, päinvastoin oli poljettava nopeasti ennenkuin renkaat ehtisivät vajota mutaan. Loppua kohden jätin pyörän nojaamaan kaktusta vasten ja harpoin rappusia ylös aina huipulle asti. Alhaalla avautuva maisema on aina yhtä vaikuttava vaikkei se kameran linssin läpi välitykään yhtä voimakkaasti kuin livenä.




Flickr on näköjään ottanut uuden vesileimasysteemin käyttöön. Olen yrittänyt turhaan googlettaa kuinka poistaa nuo kehykset, mutta en ole onnistunut. Jos joku viisas tietää saa neuvoa!

Vieläkö on villihevosia?

Tämä aamu alkoi reippaasti pyöräretkellä Cimatarion kansallispuistossa. Eilisen sateen jälkeen aamu oli kostea ja hämyinen.


Kapusimme huipulle asti, radio -ja TV-mastojen äärelle, joiden valoja makuuhuoneemme ikkunasta tiirailen iltaisin. Huipulle vie 9 kilometrin pituinen, kivinen ja mutkainen tie. Sen taittaa noin tunnissa kuvaustauot mukaanlukien.






Olen aina asunut jonkun nyppylän juurella -kotikylässäni, opiskelukaupungissani ja nyt täällä. Rakastan kiivetä huipulle ja ihmetellä avautuvaa maisemaa. Sen suuruuden edessä tajuan miten pieni olenkaan, vain pienen pieni yksityiskohta valtavassa kokonaisuudessa.

Tässä kuvaa molemmista suunnista. Huipulta:


Ja kotoa huipulle:


Lehmät, pupujussit ja ketut ovat tuttu näky puistossa, mutta yhtäkkiä kohtasimme hevoslauman.



Niin hevoset kuin mekin yllätyimme tästä kohtaamisesta. Kummatkin pysähtyivät ja jäivät vain toljottamaan paikalleen. Hetken tuijottelun jälkeen ne lähestyivät ja me väistimme pusikkoon.


Kun nämä valtavat olennot ravasivat ohitsemme päähäni pamahti samantien soimaan otsikon biisi.


Ja siitäpä asti se on soinut repeatilla päässäni. En tajua mistä muistini pölyttyneestä ö-mapista tämä tupsahti. Kotiin päästyäni etsin biisin Youtubesta ja nyt olen kuunnellut sen ainakin 10 kertaa.


Vieläkö on villihevosia?
Ja vieläkö jossain mustalainen
laulaa ja tanssii mustalaisnainen?
Vieläkö iltanuotiolla kitara soi?

Se paikka

Olipa kerran tyttö joka rakasti vuorille matkustamista. Aina tilaisuuden tullen hän pakkasi reppunsa ja suuntasi kohti kaukaisuudessa kohoavia sinisiä vuoria. Hänestä oli aivan uskomatonta, että jo tunnin matkan päässä tunkkaisesta suurkaupungista oli mahdollista löytää niin kauniita maisemia, rauhallisuutta ja puhtautta. Se oli kuin toinen maailma, jonka joku erittäin vilkkaan mielikuvituksen omaava oli rakentanut niille, jotka haluavat loikata pois oravanpyörästä aina silloin tällöin.

Vuorilla tarpoessaan tai pyöräillessään hän pani merkille aina yhden asian: hän kiinnitti valtavaa huomiota yksityiskohtiin. Jokaisella kalliolla ja kivellä oli omintakeinen värinsä ja muotonsa. Ajoittain hän pysähtyi kielekkeelle kuuntelemaan alhaalla joessa solisevaa vettä.


 Jokainen kivi, kasvi ja eläin näyttivät ainutlaatuisilta taideteoksilta, joita olisi voinut ihailla ikuisuuksia.

Vuorten hiljaisuudessa hän usein pohti elämäänsä ja unelmiaan. Vuorien ympäröimänä hän tunsi pystyvänsä kuuntelemaan helposti sisäistä ääntään ja tekemään päätöksiä. Monesti hän istui jopa tuntikausia samalla kielekkeellä ihaillen upeaa maisemaa sen kummempia pohtimatta. 

Kun kävellessä tai pyöräilessä iski nälkä hänen tarvitsi vain pysähtyä hetkeksi katselemaan ympärilleen ja poimia puista banaaneja, mangoja, papajoita ja granaattiomenoita.  

Yöt olivat usein viileitä ja erittäin sateisia. Toisinaan taas sadepilvistä ei ollut merkkiäkään ja tähdet loistivat suurina ja kirkkaina. Aamuisin vuoret olivat ehdottomasti kauneimmillaan: vastaheränneenä maailma oli hiljainen ja rauhallinen.

Päivät vuorilla kuluivat nopeasti ja kaupunkiin paluu tuntui tapahtuvan aina liian nopeasti. Paluumatkalla kaupunkiin hänen mielensä oli aina haikea, kuitenkin onnellinen tietäessään palaavansa pian seikkailemaan uusiin paikkoihin, joita vuoret kätkivät sisäänsä.

Vuoret olivat hänen salainen se paikka, johon hän menee levätäkseen, rentoutuakseen tai löytämään ratkaisuja. Se taianomainen paikka, joka tuntuu tutulta kuin oma koti.

Pikakelaus menneisyyteen

Pitkäperjantai oli virallinen vapaapäivä. Kotona vietetyn Breaking Bad -maratonin päätteeksi lähdimme Jorman kanssa haukkaamaan raitista ilmaa ja päädyimmekin hengailemaan keskustaan. Sattumalta törmäsimme Jorman ex-bändikavereihin, Vincentin poikiin, joiden kanssa ystävystyimme jo muinaisina vaihtarivuosina. Yksi heistä on juuri avannut wok-ravintolan keskustan sydämeen ja siinä kuulumisia vaihtaessamme testasimme samalla menuun.
Illan kuluessa lisää uutta ja vanhaa porukkaa saapui paikalle. Olutpulloja tyhjeni hyvään malliin, kerrotiin paljon legendaarisia tarinoita ja vitsejä, joille naurettiin vedet silmissä. Jossain vaiheessa puheeksi tuli se kuinka aika rientää ihan älytöntä vauhtia, kuinka siitä kun tapasimme on jo lähes 4 vuotta. Jokainen meistä on muuttunut: löytänyt uuden duunin, opiskellut tai valmistunut. Bändi on hajonnut, mutta ystävyyssuhteet eivät. Keskiviikkoisista bänditreeneista ja keikoilla heilumisesta tuntuu kuluneen 15 vuotta, vaikka siitä onkin vain muutama hassu vuosi. Totesimme kaikki yhdessä, että ne olivat aivan loistavia aikoja ne!

Bändärit vuosimallia 2011 haha.Aloin todella pohtimaan sitä kuinka aika kuluu ja kävin läpi päässäni kaikki Meksikon matkani vaiheet. Joskus tuntuu etten ole saanut mitään aikaiseksi tai edennyt elämässäni mihinkään suuntaan, mutta kun tarkastelen asiaa tekstin muodossa niin näyttää että on sitä tullut asioita tehtyäkin. Tässä pientä aikajanaa mitä kaikkea kolmeen ja puoleen vuoteen on mahtunut.

---------------------------

2010: Saavun joulukuun lopussa Meksikoon autuaan tietämättömänä mistään. Bussin ikkunasta matkalla Querétaroon hämmästelen kuplavolkkarien, kulkukoirien ja kaktusten määrää. Tuntuu kuin olisin eri planeetalla. Espanjan taitoni rajoittuvat "hola" ja "gracias" -sanoihin.

2011: Vaihto-opiskelen Tecillä vähän sitä sun tätä. Espanjan alkeet tulevat tutuiksi hassunhauskan Sandra -opettajan kanssa ja välillä tuntuu kuin olisi leikkikoulussa yliopiston sijaan. Reissaaminen, bilettäminen ja ihmisiin tutustuminen kiinnostavat paljon enemmän kuin hikisessä luokkahuoneessa kököttäminen ja päivä päivältä rakastun Meksikoon yhä enemmän. Eeppisen Real de 14 reissun jälkeen päätän jäädä vielä toiseksi puoleksi vuodeksi Meksikoon. Elämä on reissaamista, koulua ja nautintoa. Joulukuun 26 päivä palaan takaisin Suomen kamaralle.
2012: Opettelen uudestaan Suomen tavoille, suoritan viimeisia kursseja, väännän opparia ja teen töitä. Elämä on täysin päinvastaista kuin Meksikossa ja se jos mikä on järkytys. Kesäkuussa saan tuliaisen Meksikosta kun Jorma saapuu vierailulle kylmään pohjolaan. Päätös Meksikoon paluusta muhi mielessä tammikuusta asti ja varmistuu heinäkuussa lentolipun ostettuani. Syyskuussa sanon heipat Suomelle ja saavun matkalaukkuineni ja reppuineni Meksikoon toiveissani löytää työharjoittelupaikka ja tehdä opparini. Kolmen viikon etsinnän jälkeen saan Sierrasta harjoittelupaikan ja lähden matkaan. En kuitenkaan kestä viikkoa pidempää ja palaan Querétaroon ilman varasuunnitelmaa. Viikon kuluttua kuitenkin löydän harjoittelupaikan luomukauppa La gallina verdestä. Loppuvuosi kuluu uuden harjoittelupaikan parissa opetellen meksikolaista työkulttuuria ja kieltä.
2013: Espanjani alkaa sujua jo mucho mejor kiitos työharjoitteluni pakollisen kielikylvyn. Huhtikuussa harjoitteluni loputtua keskityn oppariini, jotta saisin sen valmiiksi kesäkuuksi. Käyn silloin tällöin tienaamassa muutaman extrapeson Gallina verdessä. Kesäkuussa reissaamme Jorman kanssa Chiapasiin tutustumaan viidakoihin ja maya-raunioihin. Loman jalkeen Jorma suuntaa Michiganiin kolmen kuukauden työkeikaille, meikäläinen muutaman viikon jälkeen Jorman perässä. Gringolandiassa aika kuluu reissaten, shoppaillen ja pyöräillen. Syyskuussa palaaamme takaisin kotiin täysin persaukisina, joten hankkiudun takaisin töihin Gallinaan. Lokakuussa valmistun tusinanomiksi ja loppuvuosi vierähtaa töissa ja pikku reissuja tehden Meksikossa.
2014: Töitä, töitä, töitä ja satunnaisia pikku reissuja siihen väliin. Alan kypsyä duuniini ja etsin jatkuvasti uusia mahdollisuuksia. Lähetän CV:täni ihan jokaiseen mahdolliseen työilmoitukseen, käyn muutamissa haastatteluissa, mutta ei tärppää sitten millään. Kuulen radiosta mainoksen suomeksi: Colegio Finlandés kalastelee uusia oppilaita eskariin ja ala-asteelle. Hetkinen? Suomalainen koulu Querétarossa? Lähetän CV:ni ja parin viikon päästä kuuluu vastausta ja minut kutsutaan haastatteluun. Muutamien testien ja lisähaastattelujen jälkeen minulle tarjotaan vakipaikkaa ja päätän tarttua tilaisuuteen. Otan fudut Gallinasta ja olen tyytyväisempi kuin aikoihin.
Huomenna alkaa viimeinen viikko luomukaupassa, lauantaina täytän vuosia ja silloin lähdemme valloittamaan Nayaritin osavaltion rantoja viikon ajaksi. Toukokuun 6. päivä aloitan sitten uudessa mestassa uusien haasteiden parissa. Uusi loikka tuntemattomaan enkä malta odottaa!

Ultimate ass workout eli reissu Sierraan

Viikonloppu oli kuin miltäkin fatcamp - leiriltä. Tiesin etukäteen mihin olen ryhtymässä, mutta taisin mielessäni hieman vähättellä tuota 25:n kilometrin ylämäkeä, joka meillä oli poljettavana. Siinä vaiheessa kun takana oli 10 km jyrkkää nousua, 8 kilon reppu selässä  (joka sillä hetkellä tuntui painavan tonnin), auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta ja kuivan hiekkatien pällytessä päin naamaa tuntui hetkittäin että kuolema tulee. Jokaisen mutkan jälkeen rukoilin mielessäni alamäkeä, mutta aina sieltä paljastui entistakin jyrkempi osuus. Pyöräilyn huippuna oli vielä sunnuntainen tarpominen vuorelle papukaijoja katsomaan. Takamusta ja henkistä kanttia koeteltiin toden teolla.

Lähdimme matkaan lauantai-aamuna ennen kukonlaulua. Reput täynnä välipalapatukoita, vettä ja vaihtovaatteita ja pyörät ripustettuna telineeseen otimme suunnaksi Sierran.

Välillä pysähdyimme kuvailemaan maisemia.

yksinäinen pullo

Saavuttuamme Jalpan de Serraan otimme suunnaksi Arroyo Secon. Hetken kuluttua saavuimme tienristeykseen, josta ylämäki Cocosiin alkaa. Tutustuimme erittäin ystävälliseen kaveriin, joka antoi meidän parkeerata auton pihaansa kunnes palaisimme takaisin.

valmiina lähtöön!

Nousimme pyörien selkään ja matka alkoi! Ensimmäisten 500 metrin jälkeen pyöräni vaihteisto sanoi *naps eikä suostunut vaihtumaan kolmosta pienemmäksi. Hetken aikaa kidutin itseäni reidet maitohapoilla, edeten etanan vauhtia kunnes tajusin etten kykyne polkemaan koko matkaa näin. Alkoi 2 tunnin mittainen korjausoperaatio, jonka aikana avasimme vaihdekotelon, tiukensimme ja säätelimme piuhoja ja ties mitä. Mikään ei auttanut. Puhelinyhteyttä saati nettiä ei ollut, joten emme voineet turvautua Youtuben tutoriaalien apuun. Lopulta manuaalisesti siirsimme ketjun pienemmälle vaihteelle ja sillä poljin koko matkan.

Pidimme runsaasti juomataukoja jokaisessa mahdollisessa varjopaikassa. 1,5 litran vesipullot tyhjenivät hyvää vauhtia, kiitos paahtavan auringon.

 monta vuorta edessä päin

matkan varella ohitimme pikku kyliä

Aikaa itse pyöräilyyn meni reilut 2 tuntia, mutta taukoineen ja maisemien ihailu mukaanlukien lähemmäs neljä tuntia. Noin 6 aikaan illalla saavuimme Cocosiin.

loppumetreillä jo!

perillä

Los Cocosiin saavuttuamme etsimme Eco-alberguen, josta olimme etukäteen varanneet yösijan. Tapasimme myös Don Naborin, leppoisan sombreropäisen vanhuksen joka oli paikan pomo. Hän otti meidät hyvin vastaan ja tarjosi ruokaa nälkäisille reissaajille.

Cocosin kylän koriskenttä

portti eco-albergueen

Seuraavana aamuna herätyskello soi 3.30 ja silmät ristissä lähdimme lukioikäisen oppaamme johdattama nousemaan 5 kilometrin matkaa ylös vuorille. Askel painoi ja tuntui ettei matka edennyt mihinkään kun näki kerrallaan vain metrin verran eteensä, kuin askeltaisi juoksumatolla. Jorma ja opas painelivat ripeää vauhtia edessäni kun itse vaelsin koko kaksituntisen taipaleen puoliunessa. Välillä pysähdyin ihmettelemään kirkasta tähtitaivasta.

Pimeydessä tarpomassa

Pohdimme ääneen että olemmeko ihan hulluja marssiessamme pimeydessä jossain jumanlan selän takana... Saavuimme Sótano de Barroon klo. 5.30. Oli vielä säkkipimeää enkä edes huomannut edessäni ammottavaa 500 metrin -syvyistä kuilua. Pikkuhiljaa upea tähtitaivas alkoi haihtua ja aurinko  pilkistää vuorten takaa.

Aurinko nousi nopeasti paljastaen valtavan kolon edessämme. Istuimme odottelemaan papukaijojen nousua.

Odottelimme…

Odottelimme lisää…

Eikä niitä lopulta koskaan kuulunut :( Pettymys oli suuri. Saimme ainakin nauttia älyttömän upeasta auringonnousta!

Oso -koira otti lepiä samalla kun ihailimme maisemia.

Siellä vuoren huipulla oli ristikin.

Laskeuduimme takaisin Cocisiin. Paluumatka oli huomattavasti helpompi ja nopeampi. Tankkasimme kunnon aamiaisen, jotta jaksaisimme myöhemmin vetää uuden urheilusuorituksen eli pyöräillä takaisin autolle.

tankkaus

Aamiaisen jälkeen pakkailimme kamat ja lähdimme uudelleen matkaan. Tällä kertaa liikuimme nopeasti sillä edessämme oli pelkkää alamäkeä lukuunottamatta yhtä 4 kilometrin ylämäkeä. Ohitsemme ajanut pickup tarjosi meille kyytiä ja emme kieltäytyneet tarjouksesta. Pyörät lavalle ja menoksi siis.

Palasimme Arroyo Secoon ja annoimme pienen tipin autoamme vahtineelle kaverille. Oli jo sen verran myöhä ettemme viitsineet palata enää Querétaroon. Sen sijaan otimme hotellin Jalpanista ja nautimme hyvän illallisen ja kiertelimme katuja. 

Aamu valkeni koleana ja pilvisenä. Päätimme palata kotiin ajoissa, mutta matkan varrella pysähdyimme ihailemaan Jalpanin patoa, joka oli ison järven kokoinen. Rannoilla oli taloja ja ideoimme miten kiva olisikaan raketaa talo tuonne vuorten ja veden äärelle. Someday…

Padon jälkeen jatkoimme kotia kohti, mutta emme ehtineet montaa kilometriä ajaa kun vuorilla näimme kyltin: "Cascada El Chuveje". Päätimme pistäytyä katsomassa millainen paikka sieltä löytyi.

Korkealla pilvien seassa ajeltiin.

El Chuvejeen saapumassa.

Onneksi pysähdyimme, sillä meitä odotti kaunis ja taianomainen satumetsä täynnä kirkkaita puroja ja luonnon uima-altaita, juuri sellaisia kuin ensimmäisellä Sierran reissullamme Puente de Díosissa.

Bongasimme monta kivaa paikkaa johon voisi pystyttää teltan. Teltasta suoraan aamu-uinnille raikkaaseen veteen uih!

Mieleni niin teki pulahtaa kutsuvaan veteen, mutta tähän vuodenaikaan vesi oli lähes jäätävää. Muutaman kuukauden päästä onkin jo toinen juttu ja silloin varmana suuntaamme tänne telttailemaan!

Parin kilometrin kävelyn jälkeen löysimme Chuvejen - putouksen.

Jokaisen Sierran reissun jälkeen olen aina vaan vakuuttuneempi siitä, että Querétaron osavaltio on mahtava paikka asua: kaupunki on siisti ja suhteellisen pieni vielä vaikka kasvaakin kovaa vauhtia, se on lähellä kaikkea ja parissa tunnissa pääsee esim. Mexico Cityyn tai sitten pois kaupunkin hälinästä vuoristoon, nauttimaan koskemattomasta luonnosta, puhtaasta ilmasta ja rauhasta.

vielä viimeinen pysähdys Bernaliin

Eipä uskoisi, että yhdestä Meksikon pienimmästä osavaltiosta löytyy kaikki tämä. Olen rakastunut!