Ultimate ass workout eli reissu Sierraan

Viikonloppu oli kuin miltäkin fatcamp - leiriltä. Tiesin etukäteen mihin olen ryhtymässä, mutta taisin mielessäni hieman vähättellä tuota 25:n kilometrin ylämäkeä, joka meillä oli poljettavana. Siinä vaiheessa kun takana oli 10 km jyrkkää nousua, 8 kilon reppu selässä  (joka sillä hetkellä tuntui painavan tonnin), auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta ja kuivan hiekkatien pällytessä päin naamaa tuntui hetkittäin että kuolema tulee. Jokaisen mutkan jälkeen rukoilin mielessäni alamäkeä, mutta aina sieltä paljastui entistakin jyrkempi osuus. Pyöräilyn huippuna oli vielä sunnuntainen tarpominen vuorelle papukaijoja katsomaan. Takamusta ja henkistä kanttia koeteltiin toden teolla.

Lähdimme matkaan lauantai-aamuna ennen kukonlaulua. Reput täynnä välipalapatukoita, vettä ja vaihtovaatteita ja pyörät ripustettuna telineeseen otimme suunnaksi Sierran.

Välillä pysähdyimme kuvailemaan maisemia.

yksinäinen pullo

Saavuttuamme Jalpan de Serraan otimme suunnaksi Arroyo Secon. Hetken kuluttua saavuimme tienristeykseen, josta ylämäki Cocosiin alkaa. Tutustuimme erittäin ystävälliseen kaveriin, joka antoi meidän parkeerata auton pihaansa kunnes palaisimme takaisin.

valmiina lähtöön!

Nousimme pyörien selkään ja matka alkoi! Ensimmäisten 500 metrin jälkeen pyöräni vaihteisto sanoi *naps eikä suostunut vaihtumaan kolmosta pienemmäksi. Hetken aikaa kidutin itseäni reidet maitohapoilla, edeten etanan vauhtia kunnes tajusin etten kykyne polkemaan koko matkaa näin. Alkoi 2 tunnin mittainen korjausoperaatio, jonka aikana avasimme vaihdekotelon, tiukensimme ja säätelimme piuhoja ja ties mitä. Mikään ei auttanut. Puhelinyhteyttä saati nettiä ei ollut, joten emme voineet turvautua Youtuben tutoriaalien apuun. Lopulta manuaalisesti siirsimme ketjun pienemmälle vaihteelle ja sillä poljin koko matkan.

Pidimme runsaasti juomataukoja jokaisessa mahdollisessa varjopaikassa. 1,5 litran vesipullot tyhjenivät hyvää vauhtia, kiitos paahtavan auringon.

 monta vuorta edessä päin

matkan varella ohitimme pikku kyliä

Aikaa itse pyöräilyyn meni reilut 2 tuntia, mutta taukoineen ja maisemien ihailu mukaanlukien lähemmäs neljä tuntia. Noin 6 aikaan illalla saavuimme Cocosiin.

loppumetreillä jo!

perillä

Los Cocosiin saavuttuamme etsimme Eco-alberguen, josta olimme etukäteen varanneet yösijan. Tapasimme myös Don Naborin, leppoisan sombreropäisen vanhuksen joka oli paikan pomo. Hän otti meidät hyvin vastaan ja tarjosi ruokaa nälkäisille reissaajille.

Cocosin kylän koriskenttä

portti eco-albergueen

Seuraavana aamuna herätyskello soi 3.30 ja silmät ristissä lähdimme lukioikäisen oppaamme johdattama nousemaan 5 kilometrin matkaa ylös vuorille. Askel painoi ja tuntui ettei matka edennyt mihinkään kun näki kerrallaan vain metrin verran eteensä, kuin askeltaisi juoksumatolla. Jorma ja opas painelivat ripeää vauhtia edessäni kun itse vaelsin koko kaksituntisen taipaleen puoliunessa. Välillä pysähdyin ihmettelemään kirkasta tähtitaivasta.

Pimeydessä tarpomassa

Pohdimme ääneen että olemmeko ihan hulluja marssiessamme pimeydessä jossain jumanlan selän takana... Saavuimme Sótano de Barroon klo. 5.30. Oli vielä säkkipimeää enkä edes huomannut edessäni ammottavaa 500 metrin -syvyistä kuilua. Pikkuhiljaa upea tähtitaivas alkoi haihtua ja aurinko  pilkistää vuorten takaa.

Aurinko nousi nopeasti paljastaen valtavan kolon edessämme. Istuimme odottelemaan papukaijojen nousua.

Odottelimme…

Odottelimme lisää…

Eikä niitä lopulta koskaan kuulunut :( Pettymys oli suuri. Saimme ainakin nauttia älyttömän upeasta auringonnousta!

Oso -koira otti lepiä samalla kun ihailimme maisemia.

Siellä vuoren huipulla oli ristikin.

Laskeuduimme takaisin Cocisiin. Paluumatka oli huomattavasti helpompi ja nopeampi. Tankkasimme kunnon aamiaisen, jotta jaksaisimme myöhemmin vetää uuden urheilusuorituksen eli pyöräillä takaisin autolle.

tankkaus

Aamiaisen jälkeen pakkailimme kamat ja lähdimme uudelleen matkaan. Tällä kertaa liikuimme nopeasti sillä edessämme oli pelkkää alamäkeä lukuunottamatta yhtä 4 kilometrin ylämäkeä. Ohitsemme ajanut pickup tarjosi meille kyytiä ja emme kieltäytyneet tarjouksesta. Pyörät lavalle ja menoksi siis.

Palasimme Arroyo Secoon ja annoimme pienen tipin autoamme vahtineelle kaverille. Oli jo sen verran myöhä ettemme viitsineet palata enää Querétaroon. Sen sijaan otimme hotellin Jalpanista ja nautimme hyvän illallisen ja kiertelimme katuja. 

Aamu valkeni koleana ja pilvisenä. Päätimme palata kotiin ajoissa, mutta matkan varrella pysähdyimme ihailemaan Jalpanin patoa, joka oli ison järven kokoinen. Rannoilla oli taloja ja ideoimme miten kiva olisikaan raketaa talo tuonne vuorten ja veden äärelle. Someday…

Padon jälkeen jatkoimme kotia kohti, mutta emme ehtineet montaa kilometriä ajaa kun vuorilla näimme kyltin: "Cascada El Chuveje". Päätimme pistäytyä katsomassa millainen paikka sieltä löytyi.

Korkealla pilvien seassa ajeltiin.

El Chuvejeen saapumassa.

Onneksi pysähdyimme, sillä meitä odotti kaunis ja taianomainen satumetsä täynnä kirkkaita puroja ja luonnon uima-altaita, juuri sellaisia kuin ensimmäisellä Sierran reissullamme Puente de Díosissa.

Bongasimme monta kivaa paikkaa johon voisi pystyttää teltan. Teltasta suoraan aamu-uinnille raikkaaseen veteen uih!

Mieleni niin teki pulahtaa kutsuvaan veteen, mutta tähän vuodenaikaan vesi oli lähes jäätävää. Muutaman kuukauden päästä onkin jo toinen juttu ja silloin varmana suuntaamme tänne telttailemaan!

Parin kilometrin kävelyn jälkeen löysimme Chuvejen - putouksen.

Jokaisen Sierran reissun jälkeen olen aina vaan vakuuttuneempi siitä, että Querétaron osavaltio on mahtava paikka asua: kaupunki on siisti ja suhteellisen pieni vielä vaikka kasvaakin kovaa vauhtia, se on lähellä kaikkea ja parissa tunnissa pääsee esim. Mexico Cityyn tai sitten pois kaupunkin hälinästä vuoristoon, nauttimaan koskemattomasta luonnosta, puhtaasta ilmasta ja rauhasta.

vielä viimeinen pysähdys Bernaliin

Eipä uskoisi, että yhdestä Meksikon pienimmästä osavaltiosta löytyy kaikki tämä. Olen rakastunut!

Papukaijankoloon!

Viime viikonloppuna tarkoituksenamme oli matkata Sótano de Barroon eli jättimäiseen papukaijakoloon Sierralla. Reissusuunnitelma kuitenkin tyssäsi vatsapöpön vuoksi ja pisti allekirjoittaneen vuodepotilaaksi koko viikonlopuksi.

Vuonna 2012 Jalpanissa seikkailessani kävin hyvin lähella kyseistä koloa, Santa Maria de Los Cocosin yhteisössä, mutta tuolla reissulla sain tyytyä vain kaukaiseen vilaukseen tuosta mystisestä aukosta.

Syyskuu 2012: matkalla Cocosiin aamunkoitossa. Taustalla pääni oikeassa yläkulmassa  voi nähdä Sótano de Barron. 

Niinpä siirsimme reissua tulevalle viikonlopulle, joka onkin aivan loistojuttu sillä maanantai on puente eli virallinen löhöpäivä (perustuslain tms. vuosipäivä). Saamme siis yhden reissupäivän lisää ja voimmekin ottaa lunkisti. Tai no en tiedä kuinka lunkkia on polkea 28 km ylämäkistä ja mutkaista hiekkatietä… Suunnitelmamme on siis tämä: jätämme auton Arroyo Secoon, josta nousemme pyörien selkään ja reippaasti poljemme vuorten halki Los Cocosiin asti. Sieltä sitten seuraavana aamuna ennen kukonlaulua ylös ja muutaman tunnin patikointi kohti Sótano de Barroa. Tarkoitus olisi saapua perille ennen auringonnousua ja nähdä kuinka isot vihreät ara-papukaijat liitelevät ympäri koloa.

Los Cocosin ala-ylä-asteella pitämässä oppituntia ympäristön huolehtimisesta