Aamuhämyisellä rannalla

Viimeisenä aamuna Tronconesilla heräsin aikaisin ennen auringonnousua ja kävelin rannalle.

Maailma on kauneimmillaan vastaheränneenä tai juuri nukkumaan käydessään. Aamun tieltä väistyvä pimeys ja palmujen takaa hiljalleen nouseva valo saivat kaiken näyttämään jotenkin pehmeämmältä - jopa nuo voimakkaana vyöryvät aallot, jotka ensin paiskautuivat kiviä vasten, liukuivat hiljalleen hiekkaa pitkin ja poistuivat sitten takaisin mereen. Sain nauttia tuosta upeasta hetkestä lokkien ja kulkukoirien seurassa. Edes aamuvirkut kalastajapojat eivät olleet vielä saapuneet.









En muista helposti juhlia, omia tai muiden merkkipäiviä, mutta tällaiset pienet, odottamattomat hetket painaituvat muistiini vuosiksi. Se vitsi, jolle naurettiin kaksi päivää putkeen, se hetki kun seisottiin vuoren huipulla hiljaisuudessa katsoen auringonlaskua, kun soudettiin veneellä järven selälle kalastamaan eikä saatu sintin sinttiä, mutta tyhjennettiin punkkupullo.

Ne parhaimmat hetket ovat kaikki tulleet yllättäen, ilman suunnittelua tai suuria odotuksia.

Casa Canela

Palaan vielä hetkeksi biitsille.

Tronconesin ranta on lempparimme, koska siellä ei ole oikestaan mitään. Baarien, yökerhojen ja sisäänheittäjien poissaolo tekee siitä varmasti jokaisen bilehimoisen springbreikiläisen pahimman painajaisen. Neljä vuotta sitten kun kävin siellä ekan kerran tie oli pelkkää tomuista hiekkaa, mutta nyt oli tullut asvalttipäällyste, rantavaatekauppoja ja muutama pieni hotellikin. Lähes kaikki majoituspaikat kuitenkin ovat edelleen taloja, joista suurin osa ovat jenkki-tai kanadalaisomistuksessa. Ne ovat kuitenkin jokainen uniikkeja ja todella kotoisia. Viimeksi oltiin Casa Sirenassa, joka oli ihan rannalla ja ylitti kaikki odotuksemme.

Nyt yövyimme Casa Canelassa, joka oli huippumesta sekin. Plussat siitä, että Lunakin oli tervetullut. Omistaja, Lyn, itse asui toisessa talossa takapihalla ja siellä hänellä pyöri kissoja ja koiria, joihin Lunakin pienen sähinän jälkeen tutustui.

Casa Canelassa oli kaksi makkaria omine kylpyhuoneineen, yhteinen keittiö, ruokasali, olkkari ja terassi, jonka sohvaa kulutin oikein urakalla. Hinta oli 1,800 pesoa yöltä, kiitos high seasonin ja semana santan. Se oli kuitenkin yksi halvimmista ja ei todellakaan huonoimmista. Ja neljään osaan tuo teki vain 450 pesoa per lärvi.

Talon sisustus oli sekoitus perinteistä meksikolaista, jenkkiä ja rentoa rantamökkiä. Takapihalla oli notskipaikka, jota ei tosin käytetty. Keittiöstä löytyi kaikki tarpeellinen veitsistä leivontavälineisiin ja kokkailu sujui vaivatta.

Sijainti ei ollut ihan rannalla, mutta sen verran lähellä että terassilta ulottui näkemään pilkahduksen aaltoja palmujen seasta. Kävellen meni ehkä minuutti rannalle.

Kyllä houkuttelisi ostaa rantakaistale tuolta ja rakentaa oma pikku mökki. Ehkäpä joku päivä. Katsotaan miten turismi kehittyy muutamien vuosien aikana…

Fuimos a la playa

Torstaina sain puhelun Jormalta että pakkaa bikinit, huomenna lähdetään rannalle!

Suunniteltu Sierran reissu vaihtui yllättäen biitsiin kun keskiviikko-iltana ihan sattumalta alettiin vilkuilemaan Tronconesin rantataloja. Löydettiin yksi suht halpa ja kiva, mutta se oli varattu. Torstai-aamuna Jorma sai kuitenkin puhelun, että varaus oli peruutettu ja että saataisiin talo jos haluttaisiin. Kaverimme S ja M olivat enemmän kuin innoissaan ja omistaja sanoi että Lunakin olisi tervetullut.

Pyöräilimme pitkin loputonta rantaviivaa ja uimme suolaisessa ja meduusojen valloittamassa vedessä.

Söimme kulhoittain tiritaksia eli limemehussa marinoitua kalan palasia. Joimme kookosvettä ja sitten kaavimme tuoreen lihan lusikalla.

Ratsastin Luna -nimisellä ponilla ensin pölyistä maantietä ja sitten rantaa pitkin.

Hilluimme meressä boogie -laudoilla auringonlaskuun asti.

Nuo kaksi ihanaa päivää menivät liian nopeasti. Nyt ollaankin jo takaisin kotona, mutta ainakin täynnä meri-ilman tuomaa energiaa!

Rannalla

Olenkohan maininnut jo tarpeeksi moneen kertaan kuinka rakastan rantaa ja merta? Voisin kärventää nahkaani hiekalla maaten päivätolkulla, uida meressä ja ihmetellä kaloja enkä varmasti ikinä kyllästyisi.


Vaikka löhöily kivaa onkin niin rannalla ollessa olen mieluummin aktiivinen: hyppaan aaltoihin ja lähden uimaan tai jos meri on kirkas ja täynnä kaloja vedän snorkkelin naamaan ja lähden sukeltelemaan. Yleensä myös keräilen kaikenlaista kivistä ravunkuoriin, jotka lopuksi kokoan yhteen paikkaan ja jätän rannalle. Pienenä tykkäsin kerätä kaikenlaisia "aarteita" luonnosta ja sama harrastus näyttää yhä jatkuvan.



Sayulitalla toteutin vihdoin yhden unelmani ja nousin ensimmäistä kertaa surffilaudan päälle. Ja sillä ensmmäisellä kerralla nousin ylös ja sain aallon! Ihan älytöntä. Jormankin tykästyi surffaukseen, niinpä vuokrasimme laudat koko viikoksi jotta voisimme harjoitella kunnolla.



Pääranta on jaettu kolmeen osaan surffareiden taitojen mukaan. Vasemmalla puolella, jossa aallot ovat lempeimmät surffaavat aloittelijat, hieman oikealla keskitason kaverit ja oikealla puolella kivipohjalla kaikista kokeneemmat tyypit. Pysyttelimme Jorman kanssa koko ajan tuolla aloittelijoiden puolella, loppuviikosta uskalsimme siirtyä jo hieman keskitason reviirille.



Kokeiltiin myös paddleboardia. Oli kivaa, mutta paljon rauhallisempaa kuin surffi.


Käytiin myös tutustumassa naapuribiitseihin, jotka olivat kävelymatkan päässä. Playa de Los Muertos on pikkuinen ranta, johon päästäkseen on kuljettava hautausmaan läpi. Meksikolaiset hautausmaat ovat jännia (karmivia) paikkoja, koska pelottavia Jeesus -ja pyhimyspatsaita on joka puolella.

Toinen ranta, jolle kävelimme on nimeltään Malpaso, kirjaimellisesti "huono/vaikea pääsy". Täysin osuva nimi, silla rannalle vieva tie on lähes umpeen kasvanut ja ainoa moottorikulkupeli, jolla sinne mahdollisesti pääsisi on Jeeppi tai vastaava. Viidakossa rymyäminen on kuitenkin vaivan arvoista, sillä ranta on koskematon muutamaa satunnaista telttailijaa lukuunottamatta.

Jokailtainen aktiviteettimme oli hakea muutama jääkylmä bisse lähikaupasta ja etsiä aitiopaikka hiekkadyynilta surffareiden ja auringonlaskun bongaamiseen. Tuplasti parempaa viihdettä kuin latinonovelat ja uusin koukutuksemme, Breaking Bad.

Lomakuvien katselu piristää kummasti täällä pilvisessä Querétarossa. Nyt palaan takaisin todellisuuteen eli maahanmuuttotoimiston ja duunin pariin. Heippahei!

La playa Sayulita

Aaahh olo on täydellisen levännyt! Viikko rannalla täysin sulkeutuneena ulkomaailmasta oli juuri sitä mitä olimme molemmat Jorman kanssa kaivanneet.


Sayulita oli tosi kiva mesta ja lähipäivinä kirjoittelen lisää tästä pienestä biitsistä ja kylästä Nayaritin osavaltiossa. Ei oltu kumpikaan käyty koskaan tuolla päin maata, joten oltiin todella innoissamme kun päästiin näkemään ihan uusia mestoja.


Viikon aikana surffasimme joka päivä. Olin erityisen innoissani kun sain elämäni ensimmäisen aallon ensi yrittämällä! Olihan se pieni, mutta enivei…ja myöhemmin uskalsin nousta isoimmillekin aalloille.



Majoituspaikassa meillä oli jatkuvasti keittiö käytössämme, mutta käytimme sitä lähinnä aamupalojen tekoon, muutoin söimme ulkona. Ruoka olisi voinut olla parempaa: koko kylässä ei ollut kunnon mariscos -mestaa eli sellaista olkikattoista rantahökkeliä mistä saa maukkaita ja tuoreita mereneläviä! Ruoka oli enemmänkin gringo -tyylistä eli lihaa, uppopaistoa ja vehätortillatacoja. Muutama hyvä paikka kyllä löytyi ja niistä kirjoittelen myöhemmin.


Tänä aamuna heräsin kukonlauluun, en papukaijojen huutoon tai kaasupulloja myyvän auton mainostunnariin. En kuullut aaltojen kohinaa tai lähtenyt aamulenkille biitsille paljain jaloin. Sen sijaan suunnistin urheilupuistoon karistamaan viikon aikana kertyneet bissepöhöt tiehensä… Mieluummin olisin tosin hypännyt surffilaudan päälle pyydystämään aaltoja. Miksi lomalta paluu on niin masentavaa?


Haluan palata rannalle asap. Mikään ei voita surffausta, aurinkoa ja merivettä. Tiistaina aloitan uudessa duunissa, mikä toivottavasti saa ajatuksiani hieman pois ikuisen lomailun unelmoinnista. Sitä ennen fiilistelen ja käyn läpi ne tuhannet kuvat ja videot, joita reissussa napsin.

Take me away

Biitsikaipuu iski jumituttuani katselemaan vuoden 2012 reissukuvia. Aika tarkkaan tasan kolme vuotta sitten teimme roadtripin Oaxacan osavaltioon: kävimme Oaxacan -kaupungissa, mutta reissun kohokohta olivat hiljaiset rannat, joihin rakastuin totaalisesti.


Vesi on minulle tärkeä elementti ja pienet, syrjäiset rannat ovat täydellisia pakopaikkoja maailman hälinästä. Rannalla ollessa oikeasti ajantaju häviää ja tuntuu kuin olisi eri planeetalla. Olenkin viime aikoina haaveillut biitsillä elämisestä: pieni bambutönö neitsytrannalla, riippumatto terassilla, sukeltelua, uintia, surffausta ja päivittäin tuoreita mereneläviä. Meikäläisen unelmien täyttymys.



Rannalla haluan ehdottomasti nukkua ulkona riippumatossa. Mitä lähempänä merta sen parempi. Aamulla on ihana herätä meren kohinaan ja lähteä kirmaamaan paljain varpain pitkin rantaviivaa ennen auringonnousua.



Surffaaminen on yksi lajeista jonka haluan vielä oppia. Ihailen noita laudan päällä keinuvia tyyppejä, jotka rohkeasti syöksyvät kohti valtavia aaltoja. Joskus aalto yllättää ja vie mennessään, mutta voin vain kuvitella sen tunteen minkä aallonharjalla ratsastaessa kokee. Varmasti huikeaa.

Beach life - the best life.