Pikakelaus menneisyyteen

Pitkäperjantai oli virallinen vapaapäivä. Kotona vietetyn Breaking Bad -maratonin päätteeksi lähdimme Jorman kanssa haukkaamaan raitista ilmaa ja päädyimmekin hengailemaan keskustaan. Sattumalta törmäsimme Jorman ex-bändikavereihin, Vincentin poikiin, joiden kanssa ystävystyimme jo muinaisina vaihtarivuosina. Yksi heistä on juuri avannut wok-ravintolan keskustan sydämeen ja siinä kuulumisia vaihtaessamme testasimme samalla menuun.
Illan kuluessa lisää uutta ja vanhaa porukkaa saapui paikalle. Olutpulloja tyhjeni hyvään malliin, kerrotiin paljon legendaarisia tarinoita ja vitsejä, joille naurettiin vedet silmissä. Jossain vaiheessa puheeksi tuli se kuinka aika rientää ihan älytöntä vauhtia, kuinka siitä kun tapasimme on jo lähes 4 vuotta. Jokainen meistä on muuttunut: löytänyt uuden duunin, opiskellut tai valmistunut. Bändi on hajonnut, mutta ystävyyssuhteet eivät. Keskiviikkoisista bänditreeneista ja keikoilla heilumisesta tuntuu kuluneen 15 vuotta, vaikka siitä onkin vain muutama hassu vuosi. Totesimme kaikki yhdessä, että ne olivat aivan loistavia aikoja ne!

Bändärit vuosimallia 2011 haha.Aloin todella pohtimaan sitä kuinka aika kuluu ja kävin läpi päässäni kaikki Meksikon matkani vaiheet. Joskus tuntuu etten ole saanut mitään aikaiseksi tai edennyt elämässäni mihinkään suuntaan, mutta kun tarkastelen asiaa tekstin muodossa niin näyttää että on sitä tullut asioita tehtyäkin. Tässä pientä aikajanaa mitä kaikkea kolmeen ja puoleen vuoteen on mahtunut.

---------------------------

2010: Saavun joulukuun lopussa Meksikoon autuaan tietämättömänä mistään. Bussin ikkunasta matkalla Querétaroon hämmästelen kuplavolkkarien, kulkukoirien ja kaktusten määrää. Tuntuu kuin olisin eri planeetalla. Espanjan taitoni rajoittuvat "hola" ja "gracias" -sanoihin.

2011: Vaihto-opiskelen Tecillä vähän sitä sun tätä. Espanjan alkeet tulevat tutuiksi hassunhauskan Sandra -opettajan kanssa ja välillä tuntuu kuin olisi leikkikoulussa yliopiston sijaan. Reissaaminen, bilettäminen ja ihmisiin tutustuminen kiinnostavat paljon enemmän kuin hikisessä luokkahuoneessa kököttäminen ja päivä päivältä rakastun Meksikoon yhä enemmän. Eeppisen Real de 14 reissun jälkeen päätän jäädä vielä toiseksi puoleksi vuodeksi Meksikoon. Elämä on reissaamista, koulua ja nautintoa. Joulukuun 26 päivä palaan takaisin Suomen kamaralle.
2012: Opettelen uudestaan Suomen tavoille, suoritan viimeisia kursseja, väännän opparia ja teen töitä. Elämä on täysin päinvastaista kuin Meksikossa ja se jos mikä on järkytys. Kesäkuussa saan tuliaisen Meksikosta kun Jorma saapuu vierailulle kylmään pohjolaan. Päätös Meksikoon paluusta muhi mielessä tammikuusta asti ja varmistuu heinäkuussa lentolipun ostettuani. Syyskuussa sanon heipat Suomelle ja saavun matkalaukkuineni ja reppuineni Meksikoon toiveissani löytää työharjoittelupaikka ja tehdä opparini. Kolmen viikon etsinnän jälkeen saan Sierrasta harjoittelupaikan ja lähden matkaan. En kuitenkaan kestä viikkoa pidempää ja palaan Querétaroon ilman varasuunnitelmaa. Viikon kuluttua kuitenkin löydän harjoittelupaikan luomukauppa La gallina verdestä. Loppuvuosi kuluu uuden harjoittelupaikan parissa opetellen meksikolaista työkulttuuria ja kieltä.
2013: Espanjani alkaa sujua jo mucho mejor kiitos työharjoitteluni pakollisen kielikylvyn. Huhtikuussa harjoitteluni loputtua keskityn oppariini, jotta saisin sen valmiiksi kesäkuuksi. Käyn silloin tällöin tienaamassa muutaman extrapeson Gallina verdessä. Kesäkuussa reissaamme Jorman kanssa Chiapasiin tutustumaan viidakoihin ja maya-raunioihin. Loman jalkeen Jorma suuntaa Michiganiin kolmen kuukauden työkeikaille, meikäläinen muutaman viikon jälkeen Jorman perässä. Gringolandiassa aika kuluu reissaten, shoppaillen ja pyöräillen. Syyskuussa palaaamme takaisin kotiin täysin persaukisina, joten hankkiudun takaisin töihin Gallinaan. Lokakuussa valmistun tusinanomiksi ja loppuvuosi vierähtaa töissa ja pikku reissuja tehden Meksikossa.
2014: Töitä, töitä, töitä ja satunnaisia pikku reissuja siihen väliin. Alan kypsyä duuniini ja etsin jatkuvasti uusia mahdollisuuksia. Lähetän CV:täni ihan jokaiseen mahdolliseen työilmoitukseen, käyn muutamissa haastatteluissa, mutta ei tärppää sitten millään. Kuulen radiosta mainoksen suomeksi: Colegio Finlandés kalastelee uusia oppilaita eskariin ja ala-asteelle. Hetkinen? Suomalainen koulu Querétarossa? Lähetän CV:ni ja parin viikon päästä kuuluu vastausta ja minut kutsutaan haastatteluun. Muutamien testien ja lisähaastattelujen jälkeen minulle tarjotaan vakipaikkaa ja päätän tarttua tilaisuuteen. Otan fudut Gallinasta ja olen tyytyväisempi kuin aikoihin.
Huomenna alkaa viimeinen viikko luomukaupassa, lauantaina täytän vuosia ja silloin lähdemme valloittamaan Nayaritin osavaltion rantoja viikon ajaksi. Toukokuun 6. päivä aloitan sitten uudessa mestassa uusien haasteiden parissa. Uusi loikka tuntemattomaan enkä malta odottaa!

Kadulla

  

Me llaman calle

Pisando baldosa

La revoltosa y tan perdida

  

Voy tan cansada,
voy tan vacía
como maquinita por la gran ciudad 

  Me subo a tu coche  

Debo alegría


No me rebajo, ni por la vida

  Me llaman calle
y ese es mi orgullo

Yo sé que un día llegara,
yo sé que un día
vendrá mi suerte
    Mi corazón no es de alquilar
    Me llaman calle, calle sufrida, calle tristeza
    Calle la sin futuro, calle la sin salida   
---------------------------------------------

Sanat: Manu Chao - Me llaman calle

Kadut ovat Meksikossa kauniita, mutta joskus myos rumia ja surullisia. Kuvat random- reissuilta Oaxacassa, Real de 14:ssa, Querétarossa, Guadalajarassa ja San Miguel de Allendessa

Pelosta ja unelmista

Eräänä iltana mieleeni tuli sellainen ajatus että millaista elämäni olisi jos eläisin pelossa?


En todennäköisesti asuisi Meksikossa. En ehkä uskaltaisi olla oma itseni, eläisin maski naamallani pohtien mitä muut minusta ja ideoistani sanoisivat. Asettaisin muiden mielipiteet omieni yläpuolelle enkä varmasti uskaltaisi tehdä yhtään mitään tavallisesta poikkeavaa, tavoitella mitään turvallisen kuplani ulkopuolelta, koetella rajojani ja katsoa mihin oikein pystyn.


Epäonnistumisen pelko on turhin asia mitä tiedän. Miksi pelätä jotain mitä ei ole edes olemassa eikä välttämättä tule olemaankaan/tapahtumaankaan?  Olen joskus pelännyt tulevaa, jättänyt asioita tekemättä tai tehnyt ne toisin epäonnistumisen pelon vuoksi. Tähän ikään mennessä ja muutaman suuren tuntemattomaan hypyn jälkeen kynnys pelätä pahinta ja tuntematonta on madaltunut merkittavästi. Olen tajunnut ettei onnistumisella loppujen lopuksi ole niinkään merkitystä vaan sillä että edes yrittää.


Monesti suunnitelmani kusevat tai eivät mene lähellekään niinkuin kuvittelin. Näissä tilanteissa olen huomannut että tärkein asia on oma suhtautuminen. Panikointi, turhautuminen ja katuminen ovat pahinta, pään kylmänä pitäminen, tilanteen ja vaihtoehtojen kartoittaminen sekä nopea päätöksen teko parhainta. Huumori ja itseironia pelastavat myös paljon.


Kumpi on parempi: elää elämänsä unelmoiden jostain, mutta epännistumisen pelon uhalla jättää unelmat toteutumatta ja tyytya siihen mitä jo on? Vaiko ottaa riski ja jahdata niitä villeimpiä unelmiaan silläkin uhalla että kaikki ei menekään suunnitellusti? Jos olisit vanhus ja katsoisit elämääsi taaksepäin, kummanlaisen elämän olisit halunnut elää?


Koskaan ei ole liian myöhäistä. Niin kauan kuin on elämää on aikaa toteuttaa unelmia. Jos aikani joihinkin asioihin umpeutui en aio jääda murehtimaan menetettyä vaan katsoa mitä edessäni on.


Minulla on paljon suuria suunnitelmia tulevaisuudelle. Jotkut niista varmasti toteutuvat, toiset taas eivät. Mutta tiedän että ne mitkä toteutuvat toteutuvat vain siksi koska palavasti haluan niin ja teen töitä asioiden eteen pelkäämattä. Ja mikä ei käy toteen, ei käy koska en loppujen lopuksi halunnut tarpeeksi.


Näihin ajatuksiin pohjautuen teimme Jorman kanssa aarrekartan lyhyen -ja pitkän ajan unelmistamme. On niin siistiä kun ollaan samalla taajuudella tulevaisuuden suhteen: paljon matkustelua, uusia paikkoja ja seikkailuja!


Parhaimmat fiilikset koen mukavuusalueeni ulkopuolella. Haasteet tekevät elämästä jännittävää ja elämisen arvoista. Toki myös sohvalla löhöily popparin ja hyvän leffan kera hehe…

Maanantaina otin muuten loparit töistä. Uudet tuulet puhaltaa! Niistä lisää pikapuoliin. Hyvää viikonjatkoa!

El Chuveje

Voisin kohta muuttaa Sierraan, sen verran tasaiseen tahtiin siellä on tullut rymyttyä viime aikoina. Lisää Sierra Gordan reissuja voit lukea täältä, täältä, täältä, täältä ja täältäkin.

Lauantai-aamuna pakkasimme telttailukamat autoon ja suuntasimme kohti El Chuvejen vesiputousta, jossa viime Sierran reissulla kävimme pyörähtämässä. Tuolloin jo päätimme palaavamme pian takaisin, sillä paikka oli todella kaunis, keskellä luontoa ja aika syrjäinen. Täydellinen telttailuhommiin siis!


El Chuveje sijaitsee muutaman kilometrin päässä Pinal de Amolesin kylästä, joka on yksi isoimmista yhteisöistä Jalpanin jälkeen Sierran vuoristolla. Kolmen tunnin ajelun jälkeen käännyimme asfaltoidulta tieltä tomuiselle ja kuoppaiselle hiekkatielle ja laskeuduimme kohti alhaalla virtaavaa jokea. Auton jätimme parkkipaikalle, josta vielä käveltiin reilu kilometri vesiputoukselle.

Ylhäällä maisema oli aika syksyinen.




Alempana joen varrella luonto oli kuitenkin vihreämpää. Joen vesi oli kristallinkirkasta ja houkutteli uimaan. Tunnustelin veden lämpötilaa kädellä - jäätävän kylmää, varmasti kylmempää kuin Saimaassa huhtikuussa. Kyllä noita lätäköitä kelpasi ihan vain katsellakin.








Metsässä seikkailujen jälkeen löysimme perille El Chuvejen putoukselle.



Kuten sanottu vesi oli jäätävää, mutta pienen patikoinnin jälkeen pulahdus viileään veteen alkoi tuntua oikein loistavalta idealta. Vesi oli aika matalaa paitsi putouksen luona oli kunnon äkkisyvä. Sinne pulahdin pikaisesti ja juoksin takaisin nopeammin kuin Jorma ehti kuvaa ottaa.



Myöhemmin haettiin loput kamat autosta ja laitettiin leiri pystyyn joen varteen. Vaikka paikassa oli muutama muukin turisti niin olimme ainoat, jotka jäivät telttailemaan.



Auringon laskettua sammakot ja heinäsirkat aloittivat konserttinsa ja pimeä metsä valaistui sadoista tulikärpäsistä. Emme olleet varautuneet kylmyyteen, mutta hienoilla eräjormataidoillamme saimme jopa nuotion syttymään. Joessa viilennetty punkku, pussioliivit ja kuivahtanut leipä maistuivat gourmeelta.


Seuraavana aamuna piipahdimme katsomaan toista putousta, El Saltoa, joka sijaitsi noin tunnin ajomatkan päässä El Chuvejesta. Onneksi olimme maasturilla liikenteessa, silla tavan autolla ei tuonne olisi paassyt sen verran kuoppainen oli tie.

Ennen matkan jatkumista nautimme kuitenkin telttailijan luksusaamiaisen: suolakeksejä, pussipapuja, tonnikalaa, jalapeñoja, mangoa, banskua ja avokadoa. Poor mode on!


El Salton vesiputous oli aika siisti, korkeampi, mutta kapeampi kuin El Chuveje. Ympäristö oli kuitenkin likaisempi: cokispulloja, muovipusseja ja jopa Coronan muovituoli (??) veteen heitettynä. Huh.


Taas hehkutan miten upeita paikkoja taalla Querétarossa on. Tuskin kellekään on jäänyt epäselväksi mikä on lempparikohteeni täällä on hehe..Sierraan vaan ei voi kyllästyä ja joka kerralla löytyy uusia ja jännia paikkoja. Mahtavuutta!