Jicama

Jo ensimmäisenä supermarkettivisiitillä täällä Querétarossa törmäsin jicamaan. Muistan haahuilleeni Wal-Martin hevi-osastolla ja huuli pyöreänä ihmettelin valtavia papajoita. Sitten törmäsin vuorelliseen sysirumia, multaisia möykkyjä, joilla oli pitkä ja ohut "häntä". Nimilappu kertoi kyseessä olevan jicama. Ulkonäkö ei varsinaisesti houkutellut, joten päätin jättää moisen kummajaisen ostoskorin ulkopuolelle.


Taisin maistaa jicamaa ekaa kertaa jossain cantinassa micheladan kyytipoikana. Maapähkinöiden lisäksi jicama on suosittu snacksi, jota tarjoillaan baareissa ilmaiseksi ja sitä voi ostaa kaikista hedelmäkojuista muovikupissa. Työpaikkaruokaloissa törmää usein jicama-kurkku-porkkanaraasteeseen. Meksikolainen syö jicamansa chilin ja limemehun kanssa, mikä onkin aika herkkucombo!


Cantinassa popsiessani tätä mysteerivihannesta kysyin että mitä on tämä mehukas, rapea ja makeahko vihannes. No jicamahan se. Seuraavalla kauppareissulla pari jicamaa lähti kassan kautta kotiin ja tuosta hetkestä asti se ollut kauppalistani vakiokamaa.

Mieltymykseni jicamaan kehittyi hiljalleen ja kasvoi niinkin suureksi, että kun Jorma oli tulossa visiitille Suomeen pyysin häntä tuomaan mukanaan niin paljon jicamaa kuin laukkuun mahtuu. Tähän pyyntöön hän ei kuitenkaan suostunut, koska hevi-juttujen tuonti on tietty kielletty, mutta tämä ehkä kertoo jotain suhteestani tuohon herkulliseen juurekseen.

Näyttää rupiselta, multaiselta perunalta. Älä anna ulkokuoren hämätä! Sisältä paljastuu vaalea ja mehukas sisus.




Ainoa chilijauhe, josta pidän on vanha kunnon Tajín. Se on pelkkää chiliä, suolaa ja kuivattua limemehua. Ensin pilkon jicaman isoiksi slaisseiksi, puristan limemehut päälle ja sitten ripautan Tajínia. Tarkistin muuten Wikipediasta, että jicama on suomeksi pikkujamssipavun mukula.