Valmisteluja

Tuntuu kuin haihtuisin pikkuhiljaa. Tallaan kuoppaista ja tomuista Pino Suárezin kotikatua, mutta mieleni on jo kaukana jossain lumisessa metsässä ja hyöryävässä pakkasilmassa, siinä mielikuvassa johon kuvittelen saapuvamme joulukuussa. Paahtava aurinko, eukalyptuksessa raakkuvat papukaijat ja autojen avonaisista ikkunoista raikava rancherohumppa tuntuvat olevan vain unta. Pian tämä kaikki loppuu meidän osaltamme, mutta elämä täällä rullaa samalla lailla kuin ennenkin. Lapset menevät kouluun, aikuiset töihin, tortillería avaa luukkunsa aamukahdeksalta, tori nousee keskiviikkoisin ja kadunlakaisija harjaa kuin viimeistä päivää.



Mielessäni pyörii loputtomasti kysymyksiä.

Ovatko nämä viimeiset Los Primosin taconi? Pakko mennä vielä kerran!
Tulenko kaipaamaan centron kolonialistista kaaosta?
Muistanko millaista oli pyöräillä aamuisin kesät-talvet töihin lyhythihaisessa paidassa?
Näenkö enää koskaan huhtikuussa violetteina kukkivia jacarandoja?
Muuttuuko Querétaro pikku-Mexico Cityksi muutamassa vuodessa?
Lähdemmekö me ihan oikeasti? Pitäisikö sittenkin vain jäädä?

Tuntuu, että minun pitäisi ottaa näistä viimeisistä viikoista kaikki irti. Elettävä ja hengitettävä tätä kulttuuria ja ympäristöä joka solulla nyt kun vielä voin. Chiquin katoamisen jälkeen en ole kuitenkaan pystynyt keskittymään mihinkään mukavaan, sillä huoli valtaa altaa pienestä päästäni: keneltä kysyn seuraavaksi, minkä kokoisen julisteen ripustan minnekin, mistä en ole vielä etsinyt... Kaipaan tuota pientä kehräävää karvapalloa ihan jumalattoman paljon. Lunan läsnäolo lohduttaa, mutta ei se poista huolta ja ikävää.



Teimme suunnitelman kaikista muuttoon liittyvistä asioista, jotka on hoidettava ennen H-hetkeä. Joka viikonlopulle ja useille viikonpäiville on joku homma, mikä pitäisi hoitaa. Chiquin katoaminen lisättynä tähän tuntuu etten jaksa työpäivän jälkeen tehdä muuta kuin köllähtää sängylle ja asioiden hoitaminen jää aina siihen kuuluisaan huomiseen.

Ensi viikonloppuna on Jorman lapsuudenystävän, Angien, häät Mexico Cityssä. Yritän unohtaa muuttoasiat ja Chiquin edes yhdeksi päiväksi ja nauttia juhlista ja ihmisitä.

Luonnollinen karisma on se niksi?

Katsoin eilen Kioskin episodin, jossa Rakel Liekki pohtii kauneusihanteita ja miten ne poikkeavat maasta maahan. Samana päivänä oltiin käyty työkaverini C:n kanssa tapaamassa erään koulun rehtoria, neljääkymppiä lähestyvää ranskatarta, joka on asunut Meksikossa jo vuosikausia.

Kun poistuttiin ja istuttiin C:n autoon hän sanoi:

"Tosi mukava tyyppi, mutta tosi laittamattoman näköinen" vedoten leidin meikittömään naamaan ja nopeasti poninhännälle vetäistyyn tukkaan.

Hiljenin hetkeksi ja sitten totesin, ettei Euroopassa läheskään kaikki vaivaudu tekemään jokapäiväistä sotamaalausta tai hienoja kampauksia. Sitten mietin itseäni ja tajusin etten todellakaan aina laittaudu töihin, ainoastaan jos on sovittuna jotain spesiaalitapaamisia. Muut hallinnollisen tai PR -osaston muijat ovat aina niin viimeisen päälle laitettuja huulipunineen ja silitetyissä kauluspaidoissaan. Itsehän vetäisen henkarista ensimmäisenä käteen osuvan työpaidan, laitan peitevoidetta ja puuteria ja vedän hiukset ponnarille. Tähän menee max. 10 minuuttia. En näytä suoraan sängystä nousseelta, mutten myöskään vahanukelta.

Ulkoinen olemus on täällä tosi tärkeää. Uskaltaisin väittää että on jopa tärkeämpää näyttää edustavalta kuin olla mahtava persoona tai tehokas työssään. Harvemmin kukaan sanoo että teitpä hyvää työtä tai olitpa ystävällinen, mutta ulkonäöstä kyllä kuulee kommentteja. Erään kerran tulin hiukset auki töihin ja eyelinerit silmissä ja C sanoi heti että näytämpä tänään hyvin laitetulta. Muina päivinä ilmeisesti rupsahtaneelta? Toinen työkaveri tuli aamulla töihin täysin naturellina ja kuulin pomomme (!!) sanovan että muija näytti rekan alle jääneeltä.

Toimistossa kuuntelen collegojen valitusvirsiä kun on pari makkaraa vyötäröllä tai löllöreidet. Sitten vaihdellaan laihdutusvinkkejä ja juorutaan että miten se ja se tiputti viikossa 2 kiloa jollain megasuperdieetillä. Yksi haluaa tiputtaa 4 kiloa jättämällä aamucokiksen pois ja toinen saada vatsalihakset näkyviin ruokavaliolla, jossa eri ruoka-aineita sekoitellaan oudosti eikä syödä limeä tai tomaattia. Sitten juoruillaan siitä ja siitä señorasta, joka näyttää aina räjähtäneeltä ja miestään ainakin 10 vuotta vanhemmalta, koska ei viitsi pitää huolta ulkonäöstään. Mielestäni kyseinen señora on ihan normaalin näköinen, meikitön kolmekymppinen.

Kauneusleikkauset ovat yleisiä ja tiedän useita, jotka ovat käyneet vähän parantelemassa rintavarustusta, takamusta, nenän muotoa tai silotelleet ryppyjä. Eräs Jorman naispuolinen työkaveri kertoi heräävänsä kolme tuntia ennen töihinlähtöa meikkaamaan ja suoristamaan hiuksiaan ja valitsemaan vaatteitaan. Tequisquiapanissa ollessamme hän ei suostunut lähtemään ulos tihkusateeseen kun kutrinsa olisivat kihartuneet ja "menneet pilalle". Wtf?

Tottakai on tilaisuuksia tai ammatteja, joihin on suotavaa nähdä vähän enemmän vaivaa näyttääkseen tavallista paremmalta, mutta mielestäni se ei ole mikään must. Itseäni ei häiritse pätkän vertaa jonkun meikitön naama tai vähän sotkuinen tukka varsinkaan jos tyyppi on muuten pätevä, ihana ja asiansa osaava. Toki jokainen saa koristella itseään miten haluaa, muttei ulkonäön ei tulisi määritellä ketään vaan ainoastaan olla kirsikkana kakussa.

Enivei, kannattaa katsoa tuo jakso! Hyvää pohdintaa kauneusihanteista ja tulevaisuuden skenaarioista.

Parempi elämä?

Nyt kun Suomeen muutto on paperilla niin innostuin tutkimaan OECD:n Better Life Indexiä.

Tiedän ettei ole olemassa mitään absoluuttista vastausta siihen missä elämä olisi parasta, se täytyy jokaisen itse selvittää. Tykkään kuitenkin tällaisista vertailuista ja sen antavan suhteellisen totuudenmukaisen kuvan kustakin maasta. Laitettuani omat arvoni tärkeysjärjestykseen sivu näytti minkä maiden kanssa omat arvoni kohtaavat parhaiten:



Itselleni tärkemmät arvot olivat turvallisuus, terveys, työn ja vapaa-ajan tasapaino, ympäristö ja koulutus. Meksiko päätyi listani hännäksi ja huipuksi pääsi Norja. Interesting. Australia on neljäntenä ja sitä ollaankin Jorman kanssa katseltu "sillä silmällä".

Tutkittuani hieman tarkemmin Suomen ja Meksikon eroja näyttäisi siltä, että Meksiko on Suomeen verrattuna:

Saasteisempi

Tähän ei tarvita mitään indeksejä toteamaan, että hengitysilma ole millään muotoa keuhkoja hellivää tai raikasta. Bussit, rekat ja taksit pöräyttelevät mustia savupilviä mennessään ja jos ilma ei ole saasteista se on kuivuuden vuoksi täynnä hiekkaa ja pölyä. Mexico Cityssä en voisi kuvitella asuvani kun jo parin päivän visiitin jälkeen nenästäni vuotaa mustaa räkää (anteeksi ykistyiskohtainen kuvaus). Veden laatukin on rankattu toiseksi surkeimmaksi 34:stä OECD -maasta. Omat havaintoni tukevat tätä seikkaa aika hyvin, poikkeuksetta kaikki vesistöt täällä ovat enemmän tai vähemmän saastuneita eikä mieleeni tulisi kulauttaa alas kraanavettä vaikka sillä hampaani pesenkin.

Turvattomampi

Ei varmaan tule yllätyksenä että turvallisuus -indeksissä Meksiko vetää pohjat. En itse ole koskaan ikinä todistanut saati joutunut minkäänlaisen väkivallan tai ryöstön kohteeksi kukkaruukkujen tai vesipullon pöllintää lukuunottamatta. Tietyissä osavaltioissa väkivaltaa, ryöstöjä ja kidnappauksia sattuu paljon enemmän ja se vaikuttaa koko maan tilastoihin. Ihmisten välinen luottamuskin näyttäisi olevan vähän niin ja näin: vain 77% meksikolaisista kokee tuntevansa jonkun kehen voisi luottaa hädän hetkellä kun taas suomalaisista 95% omaa luottohenkilön.

Pidemmät työtunnit

Paljon töitä eli yli 50 tuntia viikossa tekee 29% meksikolaisista. OECD -maiden keskiarvo on 13% ja Suomen 3,6%. Muistan kun vielä pari vuotta sitten Jorma oli töissä jo aamuseitsemältä ja tuli kotiin vasta iltaseiskalta tai kahdeksalta. Lapsetkin viettävät ihan tosi pitkiä päiviä koulussa. Omat koulupäiväni 1. -ja 2. -luokilla olivat noin 4 -tuntisia kun täällä ne ovat 6,5 tuntia ja sen jälkeen moni jää vielä iltapäivällä järjestettäville liikuntatunneille ja vanhemmat hakevat lapset koulusta pahimmillaan 6-7 aikaan illalla. Pitkät työpäivät eivät todellakaan ole synonyymi tehokkuudelle tai tuottavuudelle.

Noiden OECD:n mittarien lisäksi mieleeni tulee ainakin muutama muu asia, joita olen aiemmin pohtinut:

Vähemmän tukea lapsiperheille

Tämä aihe ei nyt varsinaisesti ole lähellä meikäläistä, mutta on kuitenkin todella tärkeä juttu. Äitiysloma on 42 päivää synnyksen jälkeen. Isyyslomista tai äitiyspakkauksista täällä ei ole kuultukaan (tätä lukuunottamatta). Jos ei ole varaa jäädä pidemmäksi aikaa kotiin vauvanhoitohommiin niin 42 -päivän ikäinen pienokainen on laitettava hoitoon, jotta mamma voi mennä töihin. Julmaa.

Julkinen terveydenhuolto

Erään työkaverini tarina on liikuttanut viime päivinä. Kolme viikkoa sitten hänen miehensä ajoi moottoripyöräkolarin. Motskari säilyi suht ehjänä, mutta miehensä sai vammoja joka puolelle; pahimmat päähän ja käteen. Motskarin tönäissyt auto pakeni paikalta. Tästä alkoi matka IMSS:in eli sosiaalitoimiston ja julkisen terveydenhuollon toimistossa. Miehensä ranteessa on luu siirtynyt paikoiltaan ja hän ei voi liikuttaa kättään ollenkaan. Leikkaus on kuulema välttämätön ja tehtävä mahdollisimman pian ennenkuin luu ehtii luutumaan väärin tms. Nyt on kulunut kolme viikkoa eikä leikkausta ole vieläkään tehty. Mies odottaa Seguro Socialin ensiapupisteessä päivät pitkät päästäkseen leikkaukseen. Eilen hänet oli jo valmisteltu, mutta kirurgi ei koskaan saapunut. Heillä ei ole varaa mennä yksityiselle, mutta ei myöskään varaa antaa miehen pysyä käden vuoksi työkyvyttömänä loppuelämäänsä.



Vaihtarina ollessani en kiinnittänyt huomioita näihin juttuihin koska en kuulunut Meksikon sosiaaliturvaan, maksanut veroja tänne ja olin vain väliaikaisesti maassa. Näin vain upeat kolonialistiset kaupungit, seikkailut Sierralla ja rannoilla. Euroissa tienaavalle kaikki bissestä vuokraan oli halpaa kuin toissapäiväinen viineri.

Toki näen edelleen ne kauniit rakennukset, lämpimän ja ihanan kulttuurin ja upeat vuorimaisemat, mutta vaaleanpunaiset kakkulat ovat lentäneet roskiin jo ajat sitten. Sen sijaan näen kauniiden yksityiskohtien ja rumien virheiden kokonaisuuden, jota hetkittäin saatan vihata mutta useimmin rakastan.