Suursiivous

Tavarat alkavat hävitä pikkuhiljaa ja kotimme näyttää nyt aika alastomalta. Kävellessä askelet kaikuvat nurkissa kun ne vähimmätkin huonekalut loistavat poissaoloaan. Jäljellä ovat jääkaappi, sänky, 2 kappaletta kuppeja, lautasia, laseja, kattila ja paistinpannu. Näillä selvitään tiistaihin asti, jolloin olisi tarkoitus tehdä loppusiivous ja luovuttaa avaimet.

Pidin tästä kämpästä todella, erityisesti takapihan nurmikosta, jossa tuli löhöiltyä useat laiskat viikonloppuiltapäivät. Oman ruoan kasvattaminen oli myös iso plussa. Suomessa tullaan asumaan todennäköisesti jossain 40m2 kopissa, johon varmasti on totuttelemista alkuun.

Kämpän siivouksen myötä päätin myös siivota tietokoneeni, jonka suorituskyky oli uhkaavasti hidastunut kuvien, videoiden ja raskaiden ohjelmistojen myötä. Palautin tehdasasetukset, mutta en kyllä yhtään arvannut millainen show olisi asentaa kaikki tarvitsemani jutut takaisin. Tein InDesignilla oppilailleni diplomit suomen kurssille osallistumisesta, mutta nyt en saa asennettua ohjelman täysversiota enää enkä viimeisteltyä niitä. En tietenkään huomioinut sitäkään, että kaikki lataamani fontit katoaisivat bittiavaruuteen.

Maanantaina meillä on viimeinen suomen tunti, jonka haastavana ohjelmana on syödä karjalanpiirakoita, kanelipullia ja juoda glögiä. Olin jo ladannut Napapiirin Sankarit -elokuvan ja siirtänyt sen koneen puhdistuksen ajaksi ulkoiselle kovalevylle ja nyt takaisin sitä siirtäessäni tiedosto on vioittunut. Täytynee ladata uudelleen vaikka siinä kaksi päivää menikin. Argh! :D

Maanantai on myös viimeinen työpäiväni. Olen siivoillut toimistoani, käynyt läpi tavaroita ja tiedostoja ja sieltäkin heittänyt kylmästi roskikseen ainakin 500kpl käyntikortteja, kuivuneita kuulakärkikyniä, viestejä ja muita lippulappusia. Lapsille lahjoitin mm. pelikortit, värikyniä, chaquira -helmiä ja muuta askartelukamaa.

Viikonloppuna aiomme siivota myös Chiqui -ilmoitukset pois kaduilta. En halunnut luovuttaa, mutta pakko se on hyväksyä että tuskin häntä enää nähdään. Saatiin muutamia yhteydenottoja ja valokuvia, mutta yksikään niistä ei ollut pikku-Chiqui. Viime päivinä tuntemattomat lapset ovat soitelleet meille kertoen, että ovat löytäneet toisen auton alle jääneenä. Puheluiden laadusta ja ristiriitaisesta informaatiosta päätellen kyseessä on pilapuhelu. Toivon, että hän on hyvissä käsissä jonkun kotona.

En edelleenkään tajua, että ollaan lähdössä. Ehkä se iskee sitten koneessa istuessa tai viimeistään kun astun lentokentän ovista ulos kylmään joulukuiseen yöhön. Työkaverini kyselee päivittäin että miltä nyt tuntuu kun lähtö lähenee. Vastaan hänelle että yhtenä hetkenä ei miltään ja toisena iskee pelko, ilo ja jännitys. Kuin istuisi vuoristoradassa silmät sidottuina näkemättä onko edessä ylä -vai alamäki.

Sunnuntain ajatuksia

Vaikka kuinka pidänkin muutoksista ja tuntemattomaan syöksymisestä niin seisoessani siinä kynnyksellä valmiina hyppäämään haluan jänistää. Ajatukset kuten tää on ihan hullua, en uskalla, mitäs jos kaikki kusee... puskevat mieleeni kun tajuan että muutos on oikeasti tapahtumassa. Ja pian. Kolmen viikon päästä hengailaan jo toivottavasti valkeiden hankien keskellä. Nämä viime hetken kapinan tunteet ovat tuttuja kuitenkin jo ennestään, joten en ole mitenkään huolissani. Ne vaan kertovat siitä, että täällä viettämäni aika on ollut arvokasta, mutta nyt on aika päästää irti ja hypätä kohti uutta seikkailua.



Lajitellessani kamojani mukaan, lahjoitukseen, roskiin, -kasoihin pohdiskelin mielessäni muutamia asioita, joita tällä neljän vuoden matkalla on tullut opittua.

Luottamusta siihen että asiat järjestyvät. Etenkin toisella kerralla Meksikoon saapuessani en tiennyt yhtään mitä on edessä. Opinko kielen? Löydänkö töitä? Joudunko tulemaan maitojunalla takaisin? Kaikesta huolista huolimatta asiat kuitenkin järjestyivät paremmin kuin olisin uskaltanut toivoakaan. Nyt on vähän samankaltainen tilanne edessä ja luotamme siihen että asiat loksahtavat paikoilleen. Worst case scenario on se, että palataan takaisin lähtöruutuun ja sitten yritetään jotain muuta.

Vähemmän huolehtimista, enemmän toimintaa. Osaan olla aikamoinen murehtija, mutta olen päässyt siitä hieman yli viimeisten vuosien aikana. Asioiden vatvomisen sijaan olen opetellut keskittämään energiaani toimintaan, sillä se on mikä loppupeleissä ratkaisee. Vaikka olis maailman hienoimmaksi hiottu suunnitelma ei sillä tee mitään ilman konkreettisia tekoja.

Ihmisten samankaltaisuuksien huomaaminen Niinkin itsestäänselvältä kuin tämä nyt kuulostaa niin oon tajunnut, että ihmiset kaikkialla on loppujen lopuksi tosi samanlaisia. Suurin osa meistä haluaa tehdä asioita joista nauttii, voida hyvin ja elää kaikin puolin rauhallista elämää muita kunnioittaen. Kaikissa kansoissa ja kulttuureissa on hyviä tyyppejä ja kusipäitä. Ihmisiä, jotka sopeutuvat ja hyväksyvät muutoksen ja ihmisiä, jotka kapinoivat kynsin hampain vastaan. On avoimuutta ja ahdasmielisyyttä eikä kotimaamme tai kulttuuritaustamme pitäisi määritellä meitä ihmisinä.



Totaali-inventaarion jälkeen sain kaiken mahtumaan (melkein) yhteen laukkuun. Iso osa kodin tavaroista kuten keittiövälineistä, jääkaappi ja ruokapöytä menivät lahjoitukseen Jorman siskolle ja muille tutuille. Työkaverini oli myös tyytyväinen saadessaan uudet verhot, mikroaaltouunin, astioita ja vaatteita. Mitään ei olla heitetty roskiin paitsi rikkinäisiä kamoja kuten meikäläisen pohjasta rikkinäiset ja totaalisen puhkikulutetut Fivefingerit.

Kissan valmistelu muuttoon

Lunan luonteen huomioon ottaen seuraavat pari kuukautta tulevat varmasti olemaan sille stressaavaa aikaa. Tämä kissa ei sopeudu nopeasti muutoksiin, uusiin ihmisiin tai eläimiin, joten pienillä kikoilla olemme yrittäneet helpottaa sen oloa ennen lentoa, sen aikana ja jälkeen.



Eläinlääkärimme suositteli kokeilemaan Royal Caninin kissoille tarkoitettua Calm-ruokaa, joka sisältää jotain rauhoittavaa ainesosaa joka muistuttaa niitä emostaan ja lievittää muutoksista johtuvaa stressiä. Aloitettiin kyseisen tuotteen ruokinta viikko sitten, rauhoittumisen tulisi alkaa tapahtua noin kolmannen viikon jälkeen.



Joulukuun alussa muutamme täältä meidän talosta Jorgen vanhemmille viikoksi, jossa Luna saa tutustua myös koiravanhus Kikiin. Jorman isä on allerginen kissoille, joten täytyy raukkaparka yrittää pitää yhdessä huoneessa karvan pöllymisen estämiseksi. Otetaan sinne Lunan tutut tavarat mukaan kuten hiekkalaatikko, kuljetuskoppa peittoineen, ruoka -ja juomakupit.



10. joulukuuta onkin jo lennon aika ja koko matkan jännittävin osuus. Meidän pitää olla viisi tuntia ennen lentoa Mexico Cityn kentällä, joten odotuksineen ja vaihtoaikoineen veikkaisin että, tästä tulee sellainen 30 tunnin reissu. SAGARPA:lta saatujen ohjeiden mukaan lemmikin ei tulisi syödä mitään kahdeksaan tuntiin ennen lentoa. Kuljetuskoppaan saa kuitenkin kiinnittää juomapullon. Lennämme Amsterdamiin, jossa meillä on viiden tunnin vaihtoaika. Tuoksi aikaa Luna laitetaan lemmikkihotelliin, joka sijaitsee lentokentällä ja siellä sen pitäisi päästä hiekkalaatikolle ja saada ruokaa.



Saavumme keskiyöllä Suomeen ja mennään yöksi ystäväni luo Vantaalle. Ostin jo Zooplussan kautta uuden hiekkalaatikon, hiekkaa ja ruokaa ja pistin lähteyksen suoraan ystäväni kotiin, jotta mestoille saavuttuamme Lunalla on heti puhdas vessa ja ruokaa.



Seuraavana päivänä matka jatkuu vanhempieni luo Karjalan kunnaille ja siellä sitten ollaankin joulukuu. Tuolla Luna saa kavereikseen Roger -pupun. Jännä nähdä mitä siitä tulee... Tammikuussa toivon mukaan päästäisiin muuttamaan omaan asuntoon ja alkaisi ns. normaali elämä.



Välillä mietin, että ehkä Lunan olisi parempi jäädä tänne kuin lähteä toiselle puolelle maapalloa lumikinosten sekaan. Se on niin onnellinen tuolla takapihalla saalistaessaan ja piehtaroidessaan että melkeen sydän särkyy sitä katsellessa kun tiedän että kohta kaikki muuttuu.



Tällaisia valmisteluja. Ja kuten aina lisätippejä otetaan vastaan mielellään!